Mari Rantanen ja Jarmo Keto

Suomi on edelleen liian valkoinen ja keskiluokkainen – Tätä on TANE

Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen puolueet jakoivat paikkoja valtiollisiin toimielimiin. Perussuomalaisista Jarmo Keto ja Mari Rantanen saivat käteen mustan pekan: heidät nimettiin tasa-arvoasiain neuvottelukuntaan. Tässä kirjoituksessa avaamme, mitä olemme reilun vuoden aikana TANEsta oppineet. Kokemukset ovat kylmääviä.

Valtionhallinnosta löytyy hämmentävä määrä erilaisia neuvottelukuntia, ja suurimmista kaupungeista vielä kourallinen lisää. Neuvottelukuntien tarkoitus ei ole pelkästään neuvotella, vaan seurata oman tehtävänsä mukaisen aihealueen kehitystä ja osallistua siihen liittyvään keskusteluun. Näistä ei moni tiedä, joten jos et äkkiseltään muista yhtä ainoaa neuvottelukuntaa tai niiden tekemää kannanottoa, et varmasti silti ole elänyt tynnyrissä.

Tasa-arvoasian neuvottelukunta perustuu valtioneuvoston asetukseen, ja sen tehtävänä on seurata ja edistää miesten ja naisten välisen tasa-arvon toteutumista yhteiskunnassa. Neuvottelukunta on parlamentaarinen, joten jäsenyydet on jaettu eduskuntapuolueiden voimasuhteiden mukaan. Nykyinen neuvottelukunta aloitti vuonna 2015.

Useat toimielimet takaavat hyvän rahoituksen

Aloitimme toimintamme TANEssa avoimin mielin, joskin kyseenalaistimme alusta alkaen neuvottelukunnan tarkoituksen, kuten vastuullisen poliitikon oletusarvoisesti tulisi aina toimia, kun on kyse yhteisten varojen käytöstä. Sosiaali- ja terveysministeriössä kuitenkin toimii jo tasa-arvoyksikkö, joka on tullut kuuluisaksi siitä, että yksikössä työskentelee pelkästään naisia. Aiheen ympärillä häärää myös muita julkisvaroitteisia toimielimiä: löytyy Tasa-arvotiedon keskus Minna sekä monelle tutumpi Tasa-arvovaltuutetun toimisto.

Mihin kummaan siis tarvitaan vielä neuvottelukuntaa, jonka kokouksiin kansanedustajat eivät muutenkaan tahdo ehtiä? Neuvottelukuntaan kuuluu myös jaostoja, joiden kokouksissa edustajat käyvät niin huonosti, että kokouksia ei oikeastaan koskaan saataisi päätösvaltaisiksi, jos TANE ei olisi keksinyt, että myös asiantuntijajäsenet (SETA, Profeministimiehet, Monimuotoiset perheet-verkosto) voidaan lukea mukaan päätösvaltaisuuteen.

Kun kansanedustajien osallistuminen toimintaan on heikkoa, saattavat neuvottelukunnan sihteerit – kaikki naisia – ohjata toimintaa melko vapaasti. Toisaalta sihteeristön mandaatti ohjaukselleen on varmasti melko hyvä, sillä puolueet ovat nimenneet neuvottelukuntaan kaikkein kiivaimmat feministinsä – ja sinne he ovat varmasti halunneetkin.

Tämä feministien kova ydin on yllättävän pieni, mutta tehokkaasti levittäytynyt. Monet samat ihmiset vaikuttavat niin neuvottelukunnassa, puolueiden naisjärjestöjen yhteistyöelimessä kuin Naisjärjestöjen keskusliitossakin.

Tiiviisti toimivan feministiväen useaan toimielimeen hajautettua vaikuttamista käytetäänkin erittäin tehokkaasti rahoituksen haalimiseen mahdollisimman monesta kohteesta. Suurempi määrä saman aiheen ympärillä pyöriviä järjestöjä ja toimielimiä tarkoittaa luonnollisesti aatteen piiriin kokonaisuudessaan suurempaa rahoitusta, joka ei nouse huomiorajan yli, sillä yksittäisen summat ovat suhteellisen pieniä. Miesjärjestöjen keskusliiton valtionapu on vastaavasti pyöreät nolla euroa.

Esimerkkinä hyvin järjestetystä rahoituskuviosta on TANEn ja Naisjärjestöjen keskusliiton 100 tasa-arvotekoa -yhteishanke. Hankkeeseen haettiin ja saatiin rahoitus osin Suomen 100-vuotisrahoista ja 20 000 euron osalta TANEn omasta rahoituksesta. Naisjärjestöjen keskusliiton puheenjohtaja Eva Biaudet (rkp) on myös TANEn jäsen, ja mukana päättämässä oman järjestönsä tukemisesta. TANEn rahoituksen siirtäminen oman liiton hankkeeseen ei tuntunut olevan Biaudet’lle minkäänmoinen jääviyskymys; onhan nimellisesti kyse yhteisestä hankkeesta.

”Suomi on liian keskiluokkainen”

Milloin TANE ei rahoita lähipiirinsä hankkeita, se ostaa kappalehinnaltaan suolaisia TANE-kyniä, TANE-pinssejä, TANE-hiirimattoja ja TANE-sateenvarjoja sekä järjestää matkoja ulkomaille. Näiden hankintojen äänestyttäminen on periaatteellisesti mielenkiintoista, sillä jopa tiukan talouskuurin perään huutelevan Kokoomuksen kansanedustajat ovat aina näitä hankintoja kannattamassa. Ota köyhältä ja anna itselle kynä. TANE-kynä.

TANEn ja feministisen ydinjoukon aatemaailma käy hyvin ilmi julkaisuista, joita TANE tekee. Neuvoloiden tasa-arvo-opas (TANEn osuus 7 000 eur + muut viranomaiset) on 60 sivua pitkä tykitys sukupuolen moninaisuudesta, vaikka TANEa koskeva asetus nimenomaisesti käskee neuvottelukunnan keskittymään miesten ja naisten välisen tasa-arvon kysymykseen. Opas nostaa esiin mm. huolen siitä, että neuvolassa muistetaan selvittää, haluavatko neuvolaan saapuvat miehet varmasti tulla kutsutuksi ”isäksi” ja naiset ”äidiksi”.

Aivan omalle tasolleen karkaa tuore, Samapalkkaisuuden politiikka -kirjajulkaisu (Taitto, painatus ja julkistamistilaisuus 10 000 eur), jonka alustustekstissä TANEn pääsihteeri Tanja Auvinen lausuu seuraavaa:

”TANEn puolesta esitän lämpimät kiitokset Warda Ahmedille kuvituksesta ja Oona Lomanille taitosta. Kuvitus on tärkeää, koska se toisaalta heijastaa ympäröivää maailmaamme, toisaalta kertoo mitä siitä puuttuu. Tasa-arvopolitiikan saralla Suomi on edelleen liian valkoinen ja keskiluokkainen. Samapalkkaisuuden politiikka -teoksen kuvituksessa yhteiskunta on moninainen, niin kuin se todellisuudessakin on.”

Pääsihteeri, joka myös Naisasianliitto unionin hallituksen jäsen, kertoo TANEn kustantamassa oppaassa rehellisesti ja kiertelemättä minkälainen hänen unelma-Suomensa on ja mitä siitä puuttuu. Suomen pitäisi olla vähemmän valkoinen, vähemmän keskiluokkainen. Tämäkin yhteisistä rahoista tuotettu julkaisu kertoo kylmäävää kieltä siitä, millaisen sylkäisyn naamalle TANE antaa heille, jotka maksavat koko sirkuksen: valkoiselle keskiluokalle. Herää luonnollisesti kysymys, mitä Suomen pitäisi olla? Musta ja kehitysmaa?

On muuten varmasti aivan silkkaa sattumaa, että kirjan kuvittajaksi palkattiin juuri perustetun Feministisen puolueen puheenjohtaja Warda Ahmed Haji Omar.

Sukupuolia on vai ei ole

TANEn toimintaa ja aatteellista runkoa ohjaa valtioneuvoston asetuksen vastaisesti pyrkimys sukupuolisensitiivisyyteen, sukupuolten häivyttämiseen ja sukupuolettomaan yhteiskuntaan. Samaan aikaan samaan agendaan kuitenkin mahtuu vahvan feministisiä ajatuksia naisten aseman yhteiskunnallisesta parantamisesta häivyttämällä sukupuolten palkkaeroa esimerkiksi kiintiöimällä pörssiyhtiöiden hallituspaikkoja. Samaan aikaan ei mielestämme voi ajaa naisten kiintiöitä ja sitä, että sukupuolia on jopa satoja. On valittava toinen ja näemmekin, että tässä kohtaa tasa-arvotyö on ampumassa itseään omaan nilkkaan.

Se, onko sukupuolia olemassa kaksi, ei yhtään vai satoja, tuntuu riippuvan tilanteesta.

Kuka kiinnittää huomiota todellisiin tasa-arvon ongelmiin?

Olemme seuranneet huolestuneena sitä, kuka kiinnittäisi huomiota todellisiin tasa-arvo-ongelmiin, sillä niitäkin maassamme edelleen on. Meillä on esimerkiksi tietyissä julkisorganisaatioissa silmiinpistävän vähän naisia johtopaikoilla ja kyse ei voi olla siitä ettei naisista kyseisiin virkoihin ja tehtäviin olisi.

Toisaalta koemme varsin erikoiseksi naisten asemaan suhtautumisen kulttuurin ja uskonnon perusteella. On erikoista, että muutoin tasa-arvon esitaistelijoina esiintyvät tahot eivät kiinnitä mitään huomiota ympärileikkauksiin, lapsiavioliittoihin, naisten säkittämiseen tai muuhun sellaiseen, joka on erittäin ei-tervetullutta suomalaiseen yhteiskuntaan. Puhumattakaan siitä, että he olisivat olleet huolissaan viime vuoden turvapaikanhakijoiden selkeästä miesenemmistöstä tai siitä, että Suomessa ei Iranin suurlähettiläs kättele rouva Jenni Haukiota.

Kotoperäisesti suuri haaste on poikien peruskoulun oppimistulosten heikkous, joka myös puuttuu tasa-arvoa ajavien tahojen agendalta. Miesten pakollisesta asepalveluksesta ei edes hiiskuta. Näyttääkin siltä, että tasa-arvo on kovin valikoivaa tai sitä ei oikeasti edes haluta ajaa. Nyt huomio kiinnittyy täysin käsittämättömiin seikkoihin kuten unisex-vessoihin sekä siihen, saako tyttöä kutsua tytöksi tai poikaa pojaksi.

On aivan selvä asia, että naisten asema yhteiskunnassamme ei ole automaatio. Se on ollut kovan työn takana ja tasa-arvotyö on aikanaan tarvinnut rohkeita naisia. On hyvä kuitenkin muistaa se seikka, että tasa-arvotyö vaatii tuekseen niin naisia kuin miehiäkin.

Valitettavasti tämä kirjoitus ei ole vain kertomus TANEsta, vaan ylipäätänsä siitä, miten valtionhallinto toimii. Näitä neuvottelukuntia, julkisrahoitteisia yhdistyksiä ja toimielimiä on monta, aivan liian monta. Yksikään niistä ei tingi rahoituksesta euroakaan, joten valkoiselle keskiluokalle riittää maksettavaa jatkossakin.

Tämän blogikirjoituksen ovat laatineet yhdessä valtion Tasa-arvoasioiden neuvottelukunnan (TANE) perussuomalaiset jäsenet Mari Rantanen ja Jarmo Keto.

16.12.2016 0