Spur Ride

Kirjoitan tämän kirjoituksen tärisevin käsin ja tyystin uupuneena. Suihkussa käyntikin tuotti melkoisen määrän tuskaa. Takana on nyt 13-tuntiset unet ja sitäkin pidempi ja kivuliaampi Spur Ride. Kaikesta selvittiin sitten kuitenkin, mutta helppoa se ei ollut.

Majoituskontin ulkopuolelta kuuluu sateen ropina. Sade on sotilaalle ystävä ja vihollinen: sissitoimintaa on omiaan tehdä sateella, jos hengissä pysyminen kiinnostaa. Jos sen sijaan kiinnostaa mukavuus, kannattaa valita joku toinen sää.

Sadetta on pitänyt aina välillä.

Kirjoitin ennen Spur Riden alkua, että veljeskunnan jäsenet ovat kovin vaitonaisia kertomaan kokeen sisällöstä mitään. Näinpä kokeen jälkeen useampikin ihminen on tullut puhumaan minulle kohteliaaseen sävyyn, että blogin kohdalla kertomuksia pitää sitten vähän rajoittaa. Tämä nyt kertoo ainakin, että blogia luetaan.

Näinpä kirjoitan itse kokeen sisällöstä erittäin säästellen. Tulevina päivinä tulen toki avaamaan kokemuksiani muiden maiden armeijoista ja järjestelmistä, tästä alueesta ja kaikenlaisesta muusta.

Kokeesta kerron tiedonmurusia ja yhden asian, joka tuli opittua vahvemmin kuin Suomen armeijassa koskaan.

Pitkää kipua ja raskasta taivalta

Olemme järjestäytyneet muotoon. On pimeä ja meitä puhuttelevasta miehestä näkyy vain siluetti. Siluetilla on päässä stetson ja miehellä periamerikkalainen korostus puheessaan. Tiedämme, että hyvin pitkään tästä eteenpäin tuo mies on oleva pahin painajaisemme.

Ja niillä vaiheilla kuljettiin, mitä olin ennakoinutkin. Ensin vähän nauratti, sitten hajotti ja lopulta ei enää välittänyt.

Kun loppu viimein koitti, se oli kuitenkin yllätys ja tilanteessa oli pieni epäusko. Olin ollut niin pitkään vaiheessa kolme, että eteenpäin olisi vielä voinut jatkaa.

Oliko tämä kovempi kuin varusmiespalveluksen temput? Ilman muuta. Muistan, että ne tuntuivat aikanaan raskailta siksi, että omia rajojaan ei ollut vielä koskaan koitellut. Kun niitä vertaa asiapohjalta siihen, mitä Spur Ridessä ja joissakin sotilastaitokilpailuissa on tullut tehtyä, tuntuu jopa Reserviupseerikoulun pelätty johtamisharjoitus aika lussulta.

Omien rajojen työntäminen eteenpäin on jotakin, mitä kaikkien kannattaisi välillä tehdä. Se antaa itseluottamusta elämään ja voimaa kohdata ne asiat, joita maailma laittaa eteen.

Kun on joskus tehnyt oikeasti raskaita asioita, arkipäivien vastoinkäymisille voi kohauttaa olkapäitä: tästä selvitään, koska on selvitty pahemmastakin.

Kaveria ei jätetä

Olin ennakoinut Spur Riden olevan rankka nimenomaan henkisesti niin, että jatkuvasti tekee mieli antaa periksi ja jättää leikki kesken.

Ei se ollut sellaista. Kertaakaan ei tehnyt mieli jättää kesken. Ei, koska pidimme huolta toisistamme. On nimittäin yksi asia, jonka haluaisin viedä täällä käydystä läksytyksestä Suomeen. Se on kaveria ei jätetä-henki.

Me nimittäin aina puhumme siitä, mutta oikeastaan emme tiedä siitä mitään. Sen kouluttamisesta sotilaillemme emme tiedä sitäkään vähää. Pelkästään sillä ylpeily, että kaatuneet kuljetettiin kotimaan multiin ainoana maana toisessa maailmansodassa, on jo vähän vanhentunut juttu. Ainakin itse muistan omasta varusmieskoulutuksestani aika vähän konkretiaa. Siitä paljon puhuttiin, mutta se konkretisoitui ainoastaan siinä, että jos yksi lähti sairastamaan, muiden työtaakka kasvoi.

Oikea kaveria ei jätetä-koulutus tarkoittaa sitä, että jos kaveri on marssilla jäänyt viisi metriä muista jälkeen, hänet on jätetty.

Ja silloin rangaistaan kaikkia muita, paitsi sitä kaveria.

Ja sen voimalla minäkin jaksoin vielä viimeisten koettelemusten edessä virnistää saksalais-itävaltalaiselle ryhmälleni: ”Wir sehen in Valhalla!”

Tai oikeastaanhan meillä on Fiddler’s Green.