Toinen on rikaste, toinen rasite

Noin joka sadas meistä on sellainen. Kehitysvammainen. Nämä syntymälahjaksi vaikeutetun elämän saaneet kanssakulkijamme ovat monen mielestä jo niin passé, ettei kaiken monikulttuurisuusvouhotuksen keskellä muisteta, että joukossamme on omastakin takaa ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Tämä on tarina yhdestä heistä.

Poliitikkona olemisen parhaita puolia on se, että hyvin monenlaiset ihmiset ottavat yhteyttä kertoakseen hyvin monenlaisia tarinoita. Joku toinen tietysti voisi suhtautua tähän pikemminkin häiritsevänä, mutta mielestäni siinä on koko homman juju: kuulla tuhansia, toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita yhteisestä maastamme.

Joitakin viikkoja sitten minuun otti yhteyttä 21-vuotias kehitysvammainen, Pauliina. Ihmettelin, miksi yhteydenotto kohdistui minuun: enhän minä paljon vammaisten asioista tiedä. Meillä on porukkaa, joka elää niiden asioiden kanssa päivittäin. Esimerkiksi EK-vaaliehdokkaamme Mari Rantanen on ollut jo miltei 7000 päivää vaikeavammaisen lapsensa omaishoitaja. Vammaisasioissa kehottaisin epäröimättä tiputtamaan uurnaan hänen lappunsa, sillä omalla kohdallani se varmasti menisi hukkaan.

Pauliinan tarina oli kuitenkin niin mielenkiintoinen, että katsoin sen kertomisen arvoiseksi.

Eläkkeellä 21-vuotiaana

Olen puolueessa, jossa tietyt ihmiset viettävät joka päivä caps lock-päivää. Jos valikoisin inboxistani satunnaisia viestejä ja pyytäisin kieliasun perusteella arvaamaan, mitkä niistä ovat vammaisen kirjoittamia, ei valinta varmasti osuisi oikeaan. Näiden erinomaisen hyvin kirjoitettujen viestien kautta olen saanut tutustua Pauliinaan.

Pauliina on 21-vuotias eläkeläinen ja kehitysvammainen. Hänen vammansa ei ole kovin vaikea: hän asuu omillaan ja tarvitsee apua vain viikoittain, eikä aina silloinkaan. Kotona oleskelu on tylsää; kaikkein mieluiten Pauliina olisi töissä. Eläkeläisenä oleminen tuo kuitenkin oman ongelmansa: työvoimatoimistoon ei ole asiaa, jos eläkeläisen statuksesta ei luovu, ja tämä taas tuo ongelmia toimeentulon järjestelyn kanssa. Järjestelmää ei kertakaikkiaan ole suunniteltu Pauliinan kaltaisille väliinputoajille.

Eläkeläisen leima ei ole este koulutukselle, joten tilanteessa voisi hyvin sivistää itseään ja hankkia papereita parempia työpaikkoja varten. Ongelmatonta ei luonnollisesti ole sekään.

Periaatteessa vammainen voi hakea mihin hyvänsä kouluun, mutta pienikin toimintarajoite saa koulut suhtautumaan vammaiseen erittäin nihkeästi. On pitkälti koulun henkilökunnan kärsivällisyyden ja hyväntahtoisuuden varassa, onko opiskelu ylipäätänsä mahdollista. Vammaiset ovat erilaisia oppijoita, se on selvä.

Maassa on vammaisia varten 16 erityisopistoa ja tällaisessa Pauliinakin on käynyt, mutta vain kääntymässä. Pauliinan vamma ei nimittäin ole kovin vakava. Jokainen voi itse kuvitella, miltä tuntuu joutua oppimisympäristöön, jossa kohdellaan kuin pikkulasta ja jossa opettajat lässyttävät siitä, miten pitää ottaa ilo irti elämästä ja olla kiitollinen siitä, että saa sitä ylipäätään katsella.

Ei dataponiksi

Hankalassa väliinputoajan tilanteessa vaihtoehtoina eivät ole sen enempää erityislaitokset kuin tavalliset koulutkaan. Yhdessä erityislaitoksessa on kuitenkin opintopolku, joka voisi olla sopiva: datanomin tutkinto osuu kuin nappi otsaan! Tietokoneet ja tekniikka kiinnostavat, eikä toimintarajoitteista ole koodirivien ääressä niin väliksi.

Näissä erityislaitoksissa on kuitenkin omat sääntönsä: datanomikoulutukseenpa ei pääse ilman ylioppilastutkintoa. – Tai vammaiset eivät pääse, vaikka me muut pääsemme. Tällä aivan uskomattomalla verukkeella tämäkin tie nousi pystyyn.

Omaan kallooni ei mitenkään uppoa, millä ihmeen periaatteella ”tavallinen” ihminen saa peruskoulusta riittävät valmiudet datanomin tutkintoa varten, mutta vammaisilta samaan tutkintoon edellytetään ylioppilastutkinto. Toistaiseksi päivät saavat siis kulua kotosalla avopuolison kanssa ruokaa laitellen ja miettien, miten tälle yhteiskunnalle voisi jotenkin olla hyödyksi.

Vieraat ensin

Eniten Pauliinaa ärsyttää se, että hän tuntee olevansa vain puoliksi suomalainen. Hän on isänmaallinen ihminen joka haluaisi osallistua yhteisen maamme rakentamiseen, mutta kokee, ettei hänelle anneta siihen mahdollisuutta. Häntä ja hänenkaltaisiaan pidetään liian vaivalloisina – kiusallisina ja kokoomuslaiseen kiiltokuva-Suomeen sopimattomina.

Vammaisella on rajoitteita – tietenkin. Opiskeluun ja työntekoon saatetaan toisinaan tarvita avustajaa. Tämä avustajan mukanaolo tekee vammaisen ottamisesta vaikkapa koulutukseen vaivalloista.

Mutta annas olla, jos maahanmuuttaja tarvitsee tulkkia opiskelujensa tueksi. Yht’äkkiä toimintarajoite ei olekaan enää rasite, vaan rikkaus. Erilaisia palveluita ja erityisapua tuntuu olevan tarjolla aivan loputtomasti. Työnhaussa jopa annetaan positiivista erityiskohtelua.

Toisten erilaisuus on haluttua, mutta toiset halutaan haudata piiloon laitoksiin. Tätä Pauliinan on vaikea käsittää.

Yle lähettää 10.2. kokonaisen teemaillan kehitysvammaisista. Toivottavasti siellä on tilaa tällaisille tarinoille.