Jarmo Keto siivoaa

Älytön kansalaisaloite

Operaatio Vakiduuni – kansalaisaloite, jolla tahdotaan jälleen kieltää. Nyt kieltolistalla ovat niin sanotut nollatyösopimukset, eli sopparit joissa ei ole määritelty vähimmäntuntimäärää. Aloitteen ajajat ovat itsekin joutuneet huomaamaan, miten ongelmallinen tällainen kielto olisi. Jos muuta, se ei ainakaan auttaisi maan työmarkkinoita pätkääkään.

Kansalaisaloite-palvelussa on jälleen vireillä aloite, jonka nimi on suoraan helvetistä:

Nollatuntisopimukset kiellettävä lailla määrittämällä osa-aikatyöhön vähintään 18-tunnin viikkotyöaika ja täsmentämällä työsopimuslain edellytyksiä työajan määritelmästä tarkoituksena parantaa siten osa-aikatyöntekijöiden työajan ja ansiotason ennustettavuutta sekä työsuhde- ja sosiaaliturvaa.

Huah.

Halaisin tavata sen ukon tai akan, joka kirjoittaa näitä rimpsuja kohtaan ”aloitteen nimi”. Tyyppi joutuu varmaan tappelemaan maistraatin kanssa oman muksunsa nimeämisestä, kun ”Tiina on maailman kaunein ja ihanin lapsi ja siten myöskin meidän oma silmäterämussukka…” ei kerta kaikkiaan sovi etunimeksi.

Mutta itse aloitteesta: sen keskeisin tavoite on siis määrätä osa-aikatyölle pakollinen 18 viikkotunnin alaraja. Kahdella poikkeuksella, joihin palaan myöhemmin kirjoituksessani, työtunteja ei siis saisi aloitteen hyväksymisen jälkeen enää teettää tätä pienempää määrää.

Aloitin itse oman työurani juuri tällaista nollatyösopimusten kautta. Pidin silloin järjestelyä erittäin hyvänä: työnantaja saattoi ottaa minut kokeilemaan työntekoa täysin riskittä, joten minulle järjestyi mahdollisuus näyttää kynteni. Mahdollisuus, jota tuskin olisin ilman työkokemusta ja erillisen työnhakumenettelyn kautta saanut.

Kun työn vauhtiin pääsin, passasi sopimusmalli elämäntilanteeseen yhä kuin nakutettu: koska työtunneista tai -päivistä ei oltu erikseen sovittu, saattoi opiskelujen varjolla yhtä lailla kieltäytymään tarjotuista työvuoroista. Nollatuntisopimus toimi siis hienosti molempiin suuntiin: toisella ei ole velvoitetta tarjota töitä, minulla ei ole velvoitetta tulla töihin. Se tuntui reilulta.

Nyt tähän järjestelyyn halutaan tulla väliin kansalaisaloitteella, joka valitettavasti taitaa kerätä tarvittavat nimet.

Työelämä hakee kyllä joustonsa

Aloite on ymmärrettävästi saanut vastustusta esimerkiksi yllämainitun tarinani kautta: monesti nollasopimus on sekä työnantajan- että työntekijän etu. Aloitteen valmistelijat ovat yrittäneet lieventää ongelmaa, mutta tuntuvat olevan täysin pihalla siitä, miten ihmisten rekrytointi ja työhönotto tapahtuu. Lakialoite nimittäin mahdollistaa lyhyemmän työajan ”työntekijän erikseen kirjallisesti ilmaisemasta toivomuksesta”.

Voi pyhä yksinkertaisuus!

Ei töihin meneminen tai työpaikan hakeminen nytkään ole pakollista! Jos työntekijä hakee jotakin työpaikkaa, on se nollasopimus tai ei, jo pelkästään työpaikan hakeminen on erikseen ilmaistu toivomus! Ketään ei ole töihin pakotettu.

Miten ihmeessä tällainen ”erikseen kirjallisesti ilmaisema toivomus” edes oikein toimisi?

Yksinkertainen totuus on se, että jos työelämässä ei ole joustoja, työelämä hakee ne joustot itse. Nollatyösopimukset ovat nimenomaisesti oire joustojen puutteesta, ja yhtälailla nollatyösopimusten kieltäminen aiheuttaa edelleen uudet ongelmansa:

Ensi alkuun näkisimme työpaikkailmoituksia työntekijöille, jotka ”erikseen ilmaisevat” toiveensa työskennellä pienillä työtunneilla. Nämä ilmoitukset päätyisivät nopeasti kieltolistalle, jolloin haettaisiin taas uutta joustoa: käytäisiin suullisia keskusteluja: ”kyllä me voidaan sut tähän ottaa, mutta sun pitäisi tehdä sellainen lappu”…

Ja jos ei vieläkään muu auttaisi, turvauduttaisiin vuokratyöhön – ja mielestäni työsuhde suoraan työntanajan kanssa on aina vuokratyötä parempi vaihtoehto. Toki aloitteella ainakin moninkertaistettaisiin vuokratyömarkkinat, ja minä laittaisin sinne firman pystyyn heti samalla sekunnilla, kun nuija kumahtaisi eduskunnan pöytään aloitteen hyväksymisen merkiksi.

Mutta kun todellisuus…

Lakialoitetta vahvasti ajava Vasemmistonuoret on joutunut itsekin toteamaan, että aattellinen hapatus ja työelämän todellisuus ovat kaksi eri asiaa. YT-neuvotteluita käyvän emopuolueen nuorisojärjestö – joka on kampanjoinut todella vahvasti kansalaisaloitteen puolesta –  hakee itsekin järjestösihteeriä vain 10 h viikkotyöajalla.

Oi voi.

Mielestäni on suunnattoman hekumallista katsella millaiseen dilemmaan vasemmistopuoleet ja näiden nuorisojärjestöt päätyvät, jos he joutuvat itse olemaan työnantajina. Kun sitten joudutaankin elämään taloudellisten realiteettien ääressä, eikä kaikkea voi laittaa velalla maksettavaksi, ovat puheet aivan samanlaisia kuin kaikilla muillakin työnantajilla.

Seurasin taannoin tähän vasemmistonuorten työpaikkailmoitukseen liittyvää Facebook-keskustelua, jossa nuorisojärjestö puolustautui kertomalla, että kansalaisaloite itse asiassa mahdollistaa työnteon tällaisissa tilanteissa, joissa työtä on tarjolla vain vähän!

Paitsi että ei mahdollista.

Kansalaisaloite mainitsee asiasta pelkästään seuraavasti:

Myös jos suoritettava työ on satunnaista, on poikkeuksellisesti mahdollista tehdä alle 18-tunnin viikkotyösopimus. Satunnaisuudella tarkoitetaan ainoastaan tekijöitä, jotka eivät olleet missään määrin ennakoitavissa. Satunnaisuus ei voi myöskään liittyä asiakasperusteisiin toimeksiantosuhteisiin eikä yleisesti ennakkoon tiedossa oleviin seikkoihin kuten asiakasvirtojen vaihteluun vuorokautisten tai vuosittaisten tekijöiden johdosta. 

Katsoisin, että tällä kirjauksella on tahdottu viitata lähinnä urheilukisojen talkootyöläisiin ja jopa ravintolaterassien säävaraus (yleisesti ennakkoon tiedossa olevat seikat) on jätetty siitä pois.

Jos Vasemmistonuorten 314 997,00 € vuosiavustus ei riitä takaamaan vakinaista duunia ja ennakoitavia työolosuhteita, niin mikä sitten riittää? Millä kummalla Vasemmistonuoret itse perustelee tällaisen sopimisen?

Mitkä tahansa vastaukset tähän kysymykseen ovat juuri niitä, joihin perustuen vastustan aloitetta minäkin. Tervetuloa leiriin.

Työtä mahdollisimman monelle!

En ole koskaan lakannut ihmettelemästä, miten nopeasti AY-liikkeen ja vasemmistopuolueiden solidaarisuus loppuu puhuttaessa työelämän ulkopuolella olevista ihmisistä. Eikö olisi kaikkien mahdollisten osapuolien edun mukaista, että mahdollisimman moni on mukana työelämässä?

Jos työnantajalla on tarjota viikossa vaikkapa 40 h töitä, eikö olisi järkevää, että nämä työt jakaantuvat 3 eri henkilön välille? Tästähän hyötyvät:

  • Kaikki 3 henkilöä, jotka saavat kuitenkin jonkin verran töitä
  • Työnantaja, joka ei ole niin riippuvainen yhdestä työntekijästä ja voi helposti skaalata kasvuaan näihin kolmeen henkilöön
  • Yhteiskunta, joka saa enemmän ihmisiä kiinni työelämään.

Jos pakotamme lainsäädännöllä nämä työt yhdelle ihmisille, tästä kärsivät:

  • Ne 2 työntekijää, jotka jäävät ilman työtä.
  • Työnantaja, jonka riskit kasvavat merkittävästi. Alasta riippuen myös työn järjestäminen voi muuttua niin vaikeaksi, että vaihtoehdoiksi voivat tulla toiminnan lopettaminen tai turvautuminen pelkästään vuokratyöntekijöihin.
  • Yhteiskunta, jolla on vähemmän ihmisiä työelämässä.

Järjestelystä hyötyy vain ja ainoastaan se yksi ihminen, joka saa kaiken työn sekä sen mukanaan tuoman sosiaaliturvan. Aloitteen tekijöillä on takanaan tämän ihmisen intressi, ei kenenkään muun. Ei työttömien, ei yhteiskunnan ja kaikkein vähimmin yrittäjien.

Yllätystietona voin kertoa, että työn määrä ei ylhäältä päin käskettynä lisäänny, eikä työnantajalle tule tarjottavakseen yhtään enempää töitä, vaikka lainsäädännöllä siihen kuinka pakotettaisiin. Itse asiassa pikemminkin päinvastoin: lisäämällä työelämää koskevaa sääntelyä vähennämme tarjolla olevan työn määrää. Työntekijän palkkaaminen tulee jälleen kerran riskialttiimmaksi, vaikeammaksi ja byrokraattisemmaksi.

Työllistämishalukkuus laskee, kun työllistäminen tehdään vaikeammaksi.

Kuinka huonoon jamaan tämän maan talous täytyy ajaa, että lisäraipan antaminen työelämälle lopultakin ymmärretään lopettaa?