Guggenheim on Helsingin monorail

Guggenheim-peto se vain nousee haudasta kerta toisensa jälkeen. Tämän viikon keskiviikkona kaupunginvaltuusto saa päätettäväkseen sopimuksen museon perustamisesta ja siihen liittyvästä yhteistyöstä.

Aivan Kauppatorin kupeeseen vuonna 2021 ovensa avanneva Guggenheim-museo on suurten tunteiden hanke. Se erottuu poliittisessa mielessä kirkkaana esimerkkitähtenä eliitin ja sivistymättömän kaupunkilaisen ristiriidasta. Vasemmalla kädellä Helsinki supistaa kouluverkkoaan ja lopettaa työväenopiston taideopetuksen – kun se oikealla kädellä samanaikaisesti syöttää amerikkalaisen museon rakentamiseen ilmaisen tontin, 80 miljoonaa euroa ja 35,5 miljoonan euron lainantakauksen.

Kaupunkilaisten asenneilmapiirin korjaamiseksi käynnistettiin tällä viikolla julistekampanja, joka ottaa tämän räikeän vastakkainasettelun kultakehyksiin ja oikein huutamalla huutaa sen maailmalle. Kampanjan viesti on yksinkertaisuudessaan se, että museo on parempi kuin parkkipaikka – niin kuin taidetta ymmärtämätön kaupunkilainen todella saattaisi kuvitella, että jos tätä tonttia ei luovuteta ilmaiseksi museon käyttöön, siihen jää ikuisiksi ajoiksi vain parkkipaikka.

Vertailu suurmoskeijan ja Guggenheimin välillä olisi ollut viestiltään yhtä älykäs, mutta uponnut kohdeyleisöön paremmin.

Tietenkään hankkeen kysymyksenasettelu ei ole parkkipaikassa vaan rahallisissa kysymyksissä. Siinä, että museohankkeen arviot pytingin kannattavuudesta ja kustannuksista ovat kovin epärealistisia. Tavoitteena on saavuttaa 500 000 lippunsa maksanutta kävijää ja tehdä jopa oheistuotekaupalla tuotoja 0,8 miljoonan euron arvosta joka vuosi. Tuo summa vastaa 40 000 kappaletta kahdenkympin Guggenheim-lippalakkeja joka vuosi, eli myymistä riittää.

Edelleen tavoitellaan rakennettavan rakennus, joka on arkkitehtuuriltaan niin hieno, että se Bilbaon museon tavoin houkuttaa turistit luokseen jo pelkällä henkeäsalpaavuudellaan. Tähän tarkoitukseen on varattu 130 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi eduskunnan peruskorjaus tulee maksamaan yli 300 miljoonaa. Voimme vain arvailla, mitä tuolle 130 miljoonan kustannusarviolle matkan aikana tapahtuu.

Tällä kaikella ei tietenkään olisi mitään väliä, jos Helsingin tuki hankkeelle olisi kertaluontoinen ja riskin epäonnistumisesta kantaisi markkinatoimija. Museohanke antaakin ymmärtää, että museo olisi itsenäinen toimijansa, joka on käärinyt kylkeensä mittavan tukun yksityistä rahaa. Tähän yksityiseen rahaan kuitenkin on laskettu myös kaupungin takaama laina, valtiolta saatava museotuki sekä valtionyhtiöiden rahat.

Kun jokin hankkeessa menee pieleen – oletettavasti jo rakennusvaiheessa – kaikkoavat kaverit pöydän äärestä ja maksumiehen paikalle jää lopulta vain yksi taho – Helsinki.

Guggenheim on Simpsoneista tuttu

Tämän hankkeen seuraaminen on palauttanut lapsuudessa näkemäni Simpsonit-sarjan jakson. Jaksossa Marge vs the Monorail kaupunki innostuu huippujännittävästä yksiraiteisesta, jonka odotetaan nostavan Springfieldin ydinvoimapitäjä maailmankartalle. Tulokset ovat onnettomia ja lopulta käy ilmi, että monia muita kaupunkeja on huijattu samaan suuruudenhulluuteen.

Vaikka Guggenheim tuskin räjäyttää ketään hengiltä, tapa toimia on hyvin samankaltainen tuon Simpsoneiden monorailin kanssa: museo sijoittaa miljoonan-kaksi useisiin viestintätoimistoihin eri kaupungeissa, ja toivoo, että josko juuri tämä kaupunki tuntisi itsensä ainutlaatuiseksi ja etuoikeutetuksi tarttumaan tähän ainutlaatuiseen tarjoukseen. Vastaavan tarjouksen sai ennen meitä Vilna, jossa hanke kaatui korruptioskandaaliin. Kaatuneita hankkeita on lukuisia, suljettuja museoitakin yhtä monta kuin avoinna olevia.

Oikeastaan kaikessa hankkeeseen liittyvässä viestinnässä yritetään tehokkaasti kääntää huomio pois siitä, että hanke on rahallisesti älytön. Se on vastavoima Trumpille ja Soinille, se on ”psykologisesti todistus seuraavalle sukupolvelle, että uskomme yhdessä valoisaan tulevaisuuteen”.

Tietyllä tavalla täytyy tietysti ihailla, että hanke on päässyt edes tähän saakka – onhan museon ansaintamalli kuitenkin pohjimmiltaan se, että kaupunki rakentaa itse omilla rahoillaan itselleen museon ja kantaa riskit sen kannattavuudesta – ja maksaa tästä ilosta lisenssimaksua Yhdysvaltoihin.

Tämä on aivan niin kuin monorailia myytäisiin, ja hyvin tämä on myyty.