Fields in Munnar

Intia kauneimmillaan

Tänään menimme katsomaan Intiaa, joka näyttää myös kauniita puoliaan. Edessä oli vuoristomaisemaa ja tuttavuuksia, jotka jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Heräsimme hotellissa sianhuudon aikaan suunnataksemme matkamme saaresta pois johtavalle lautalle. Hotellin emännälle jätimme reilut kiitokset ja juomarahat, niin tyytyväisiä saamaamme majoitukseen täällä olimme.

Tarkoitus oli suunnata vuoristoon, Munnar-nimiseen pikkukaupukiin. Paikka on eräs monista ”Hill stationeista”, joissa britit aikanaan siirtomaavallan mahtivuosinaan ylläpitivät hallintoaan.

Intian niemimaa oli pitkän aikaa osa brittiläistä imperiumia ja täten siirtomaaherrojen komennossa. Rannikon ja sisämaan kuumuus oli usein liikaa meri-ilmastoon tottuneille briteille, joten nämä perustivat vuoristoon useita hill stationeita – vuoristoasemia, joilla oli sotilaallisen merkityksen lisäksi myös toinen tärkeä tarkoitus: tarjota hallitsevalle joukolle hieman viileämmät ja mukavammat oltavat.

Tunnetuin hill stationeista on varmastikin Darjeeling, missä itsekin vierailin kaksi vuotta sitten. Tälle asemalle siirrettiin parhaimmillaan kesäaikaan Intian siirtomaan hallinto miltei kokonaisuudessaan – pitkälti viileämpien ilmasto-olosuhteiden takia.

Kohti vuoria

Matkamme lähtö sujui intialaisittain uskomattoman sulavasti: löysimme saareltamme pois johtavan lautan sekuntilleen oikeaan aikaan. Painelimme tiskille ostamaan lippuja, mutta viiksekäs mies ohjasi kiireenvilkkaa tiskin ohi eteenpäin. Lautasta irrotettiinkin jo köysiä, kun titanicmaisen romanttisesti hyppäsimme viime hetkellä lähtevään alukseen.

Tässä vaiheesa kehiin astui länsimaa-jousto: kirjoitin aiemmin, että länsimaalaisia toisinaan vedätetään tässä maassa. Sama jousto toimii toisinkin päin: länsimaalaiset saavat anteeksi tiettyjä asioita, ja niin meillekin sallittiin poikkeuksellisesti ostaa lippu lautalta.

Matka jatkui bussilla ylöspäin kohti Munnaria. Kuuden tunnin matka viilenevässä ilmassa sujui mukavasti unten mailla, sillä kuuma ilmasto ei ollut antanut mahdollisuutta kunnollisiin uniin.

Herätessäni edessäni aukesi huikaisevan kaunis vuoristomaisema loputtomine teepeltoineen: tätä minä olin tullutkin näkemään, ja tämä on se toinen puoli Intiasta.

Rauhaton yö

Majoitumme illalla erittäin hiljaiselta vaikuttavaan mökkikylään syvällä viidakon siimeksessä. Olimme koko paikan ainoat asiakkaat, joten osasimme ennakoida rauhallista ja viileää yötä.

Katin kontit.

Ensimmäisenä majoituksemme katkaisi paikan täysin onneton päivällinen, joka muodostui lähinnä muutamasta voileivästä. Itselleni tämä ei ollut mikään ongelma, mutta matkakumppanini Juha tarvitsi nälkänsä pitimiksi huomattavasti tukevampaa purtavaa.

Olen jo töissä – sekä myös nälkäisen tyttöystäväni kanssa – huomannut, että reagoin kai nälkään melko lailla poikkeavasti. Minulle nälän tunne tarkoittaa lähinnä ”voisi kai syödä jotain” -tyylin fiilistä, siinä missä se muille tarkoittaa tarvetta oikeasti ravita itseään.

Ja niin lähdimme iltamyöhällä etsimään ruokaa maaseudulta. Päädyimme matkalle, joka oli eräs ikimuistoisimmista.

Löysimme nopeastikin ruokalan, jossa padat näyttivät porisevan kuumana, mutta henkilökunnan lisäksi paikalta ei löytynyt ketään. Ihmettelin hiljaista tilaa ja selitin, että tarvetta olisi ainakin yhdelle ruoka-annokselle.

Henkilökunta viittilöi poistumaan: lähin ruokaravintola on 8 km päässä, ja nämä keitokset ovat vain tilausruokaa. Selitin asiaamme tarkemmin, ja saimme kuin saimmekin ostettua itsellemme välistä annoksen.

Kesken kaupanteon tilaan pamahti massiivinen, 300-päinen joukko koululaisia; ruoat oli varattu luokkaretkiläisille, jotka pysähtyivät paikalle syömään.

Me erikoisen näköiset länsimaalaiset olemme aina jatkuvan ihmettelyn kohde, ja tässä koululaisryhmässä olimme sitä toden teolla. Aivan huomaamatta uppouduimme syviin keskusteluihin Suomesta, Intiasta, koulutuksesta ja maailmasta. Hienoja tuttavuuksia ja mielenkiintoista keskustelua riitti läpi koko ruokailun.

Koko komeuden kruunasi muutaman luokan tytön esittämä keralalainen kansanlaulu, jonka myös tallensin nauhalle.

Tämän mielettömän kokemuksen jälkeen oli hyvä käydä nukkumaan. Joskin vain herätäkseen paikalle saapuvaan rekkaseurueeseen, jota sai kalsarisillaan patistaa hiljaiseksi – mutta se on toinen tarina.

Itsenäisyyspäivä no-go

Täysin tämän kokemuksemme ulkopuolelta mainittakoon eräs itsenäisyyspäivään liittyvä asia. Juhlintamme 6.12. lähestyy, ja satun silloin olemaan täällä kaukana maailman toisella puolen.

Päätin kuitenkin lähestyä Suomen suurlähetystöä Delhissä periaatteella ”aina kannattaa kysyä”.

Tiedustelin lähetystöltä, josko he järjestävät kaikille alueella oleville suomalaisille jonkinlaista itsenäisyyspäivän juhlintaa. Jo odottaen kielteistä vastausta kirjoitin viestiin ehdotukseni, että kaikki Suomen suurlähetystöt maailmalla voisivat vuosittain koordinoida alueella oleville suomalaisille yhteisen juhlistamistilaisuuden. Asiassa ei mielestäni ole kysymys rahasta, sillä tilaisuus voitaisiin hyvin pitää ravintolassa, jossa kukin osanottaja maksaisi oman illalliskorttinsa.

Olin jo manaamassa suomalaisen virkamiehen välinpitäämättömyyttä ja vastaamattomuutta, kun suureksi yllätykseksekseni sainkin vastauksen:

Vastaanotto järjestetään hyvinkin, eikä se maksa mitään. Se järjestetään kuitenkin jo 4.12.

Jolloin me olemme vielä Kochissa.

Kuten Spede Pasanen sen tiivistäisi: ”Voi rähmä!”

Kaikkialla Keralassa on hillitön määrä kommunistilippuja sekä Karl Marxin ja Leninin kuvia. Korjasin tätä lippua, en tuhonnut.

Kaikkialla Keralassa on hillitön määrä kommunistilippuja sekä Karl Marxin ja Leninin kuvia. Korjasin tätä lippua, en tuhonnut.

munnarmaps

Tutkimassa reittikarttaa seuraavan päivän ajeluille.

03.12.2014 0