Jarmo Keto Intiassa

Jarmon apu

Jos uskoo, että kehitysapu on tehotonta, mutta jotenkin olisi halua auttaa, ovat vaihtoehdot vähissä. Luonnostelin mallin, joka yhdistää hädänalaisten auttamisen tolkulliseen tapaan käyttää rahaa. Onko se mahdollista?

Edustajat Maria Lohela ja Juho Eerola esittelivät syyskuussa Perussuomalaisten kehitysapumallin, jossa valtion harjoittama kehitysapu siirrettäisiin suurimmalti osalti vapaaehtoisen kehitysapuveron kautta maksettavaksi. Valtiolle jäisi kokonaiskuluina maksettavaksi ”vain” 500 miljoonaa sen nykyisen yllättävän suuren 1 100 miljoonan asemesta.

Mutta jos lähdetään siitä – kuten minä lähden – että kehitysapu on todellisuudessa vastaanottajalleen haitallista, ei tämä Eerolan ja Lohelan malli ole hyvä.

Avun haitallisuudesta on tietysti kirjoitettu paljon ja Dambisa Moyon teos Dead Aid lie lähteistä tunnetuin. Samoin tietoa on (varmaankin) perusteltu myös toisesta näkökulmasta: korostaen kehitysavun mahtavia saavutuksia vaikkapa Afrikan talouskasvun mahdollistajana, vaikka samaan aikaan monet muut – apua saamattomat maat – ovat kasvaneet ja kehittyneet reippaamminkin.

Minä sanon ihan kansantajuisesti, että ilmainen ja vastikkeeton raha ei ole koskaan hyvä asia. Siinä olkoon jo tarpeeksi perustetta sille, miksei kehitysapu toimi. Mutta mikä sitten toimisi?

Kunnon hätärahasto

Kehitysavun lakkauttamisesta vapautuu valtiolle vuosittain hirmuinen määrä rahaa. Leijonanosa siitä katoaa heti mihin tahansa valtion loputtomaan koneistoon, mutta jonkin verran – sanotaan sen 250 milj eur / vuosi – voisimme jättää maailmanparantamiseen. Kutsutaan tätä nyt vaikka Jarmon avuksi.

Juju olisi siinä, että emme tekisi leijonanosalla tästä rahasta hetimiten mitään, vaan sijoittaisimme sen helposti realisoitavaan omaisuuteen. Suurin osa vuosittain menisi sivuun, odottamaan.

Osalla taas hankittaisiin varmuusvarasto lääkkeitä, telttoja, kuljetuslaitteita yms. auttamistarvikkeita. Osalla ylläpidettäisiin verkostoja, suunnitelmia ja apuinfrastruktuuria.

Ja sitten odotettaisiin, kunnes tulee katastrofi, johon me päätämme puuttua.

Katastrofeja toki on ympäri maailmaa vähän väliä, mutta kuten valikoimme nytkin kehityskumppanimme, toki valikoisimme myös katastrofit, joihin päätämme puuttua.

Kun päätös tehdään, pamahtaisi puskuri irti täydellä voimalla.

Suomen lääkäriarmeija

Jos rahastoa on ehtinyt kertyä vaikkapa neljä vuotta, puskurit ovat aika hyvässä kondiksessa. Voidaan aloittaa humanitäärinen missio.

Vaikkapa 800 milj eurolla se tekee Firman sotilaslääkäripalkoilla ja päivärahoilla 7 400 lääkäriä vuodeksi.

Tai Varustelekan PJ-teltan myyntihinnalla 243 902 telttaa. Näihin hätämajoittaa vaikkapa sen 2 – 3 miljoonaa ihmistä.

Tokihan humanitäärisen operaation pyörittäminen on kallista hommaa, jossa kulut eivät valitettavasti jää teltan hankintahintaan. Eikä 7 400 lääkäriäkään tuosta noinvain polkaista. Mittavan apuvalmiuden ylläpitäminen vaatii sekin kustannuksia ja jonkinlaisen valmiussopimusjärjestelmän.

Tekemistä on, mutta totuus on kuitenkin se, että neljän vuoden puskurilla saataisiin aikaan operaatio, joka todella tuntuu. Sellainen operaatio on aidosti toivottu ja se tullaan vastaanottajamaassa myös muistamaan. Samoin se näkyy maailmalle: kuvitelkaa TV-ruutuihinne prikaatitolkulla avustustyöntekijöitä, joilla kaikilla komeilee Suomen lippu työasussaan. Paikalla ensimmäisten joukossa ja hyvin varustettuna, koska kaikki oli jo valmisteltu.

Ja osa rahoista takaisin

Jarmon apu on aina kriisiapua. Se ei tarjoile apua valtioille, joiden kansa istuu timanttivuoren päällä, mutta ei silti ole vuosikymmenissä päässyt eroon diktaattoreistaan, sodistaan ja köyhyydestään. Kriisiavun jälkeen on kuitenkin jälleenrakennuksen aika, ja siihen Jarmon apu kyllä tarjoaa muskeleita.

Jarmon apu tarjoaa samasta rahastosta mikrolainoja katastrofista toipuvan maan yrityksille. Vahinkoja kärsineille ja uusille. Köyhissä maissa vaikkapa 200 milj euron piristysruiske yrityselämään on jo paljon.

Tietysti lainat olisivat vakuudettomia – mitä muutakaan ne voisivat olla? Ja täten tietysti niistä merkittävä osa katoaisi luottotappioiksi.

Mutta ei kuitenkaan kaikki. Osa maksettaisiin takaisin, osa synnyttäisi uutta liiketoimintaa ja uutta työtä. Jotakin, mikä edelleen luo uutta varallisuutta ja kasvua.

Jos nykymuotoista kehitysapua verrattaisiin kylmiltään – ilman historiallista taakkaa – tämän minun mallini kanssa, kumpi tuntuisi äkkiseltään järkevämmältä?

Eikö nyt voitaisi vaihtaa? Säästyisi samalla se 850 milj. eur vuodessa muuhun käyttöön.