Jarmo Keto on mies mäessä

Kaikki joukolla päätä särkemään

Kaikki ovat nähneet siitä elokuvia: jatkuvasti soivia tööttejä, pienenpieniä autojen välissä puikkelehtia riksoja ja ikkunoissa roikkuvia kerjäläisiä. Intilainen liikenne on järjestelmällisen kaoottinen.

Vuoristoalueella paras tapa liikkumiseen on vapauttaa itsensä riksakyytien kahleista. Näinpä mekin päädyimme Munnarissa vuokraamaan skootterit, jotta voisimme vapaammin viilettää vuorenhuipulta toiselle. Olisin halunnut vuokraamosta mieluummin moottoripyörän, mutta ne olivat jo kaikki varattuja, mikä ei välttämättä ollut terveyteni kannalta huono asia.

Viiletimme menopeleillämme kolme päivää laaksoista vuorenhuipuille, vesiputousten laitamille ja voimalaitospatojen yli. Tiet olivat haastavia ja täynnä maanvyörymiä ynnä muita yllätyksiä.

Tuona aikana oppi hieman myös paikallisesta liikennekulttuurista.

Se on töötti

Intilaisen liikenteen kuvailu sanoilla on perin haastavaa, sillä epäsäännöllisyys tuntuu olevan sääntö. Parhaiten liikenteen tietysti kokee ajamalla siellä itse.

Länsimaiset käsitykset liikennesäännöistä ja selkeistä opasteista voi kuitenkin heittää romukoppaan jo ensimmäisten metrien aikana: suurkaupunkeja lukuunottamatta en ole törmännyt lainkaan vaikkapa liikennevaloihin tai edes liikennemerkkeihin. Tieopasteetkin ovat vaihtelevia, ja silloinkin yleensä oudolla kielellä.

Kaikki käyttäytyminen liikenteessä on sovellettua ja liikkuu erilaisten kirjoittamattomien sääntöjen varassa. Moneen näistä vakiintuneista tavoista liittyy töötti, ajoneuvoista löytyvä äänimerkki, jonka käyttö Suomessa on perin harvinaista.

Innokas töötin käyttö Suomessa tulkitaan yleensä varsin aggressiivisena eleenä: jo ensimmäinen painallus ärsyttää ja viimeistään kolmannen painalluksen kohdalla suorastaan haastetaan riitaa.

Intiassa sen sijaan tööttiä käytetään liki kaikkissa tilanteissa, joissa jollakin tavalla halutaan huomio kiinnitettävän itseen: ohittaessa, kääntyessä, mutkissa ja muutoin milloin tahansa, kun halutaan jollakin tavalla muistuttaa muita omasta olemassaolosta.

Vilkun sen sijaan voi unohtaa: sitä ei käytä kukaan. Menosuunta osoitetaan katseella, kädellä tai – aivan oikein – tööttäämällä.

Liikkuuko se?

Länsimaiseen järjestykseen tottuneena intialainen liikenne voi aluksi tuntua kauhistukselta, mutta se on myös silmiä avaava kokemus: kyllähän se toimii ja ihmiset pääsevät perille. Varsinkin kaupungeissa se toimii massiiviset ajoneuvomäärät huomioiden yllättävän sulavasti. Eipä sillä, että se tilastollisesti järin turvallista olisi, mutta mikäpä tässä maassa sitten on? Jonkin verran turvallisuutta lisää se, että ihmiset eivät aja kovin kovaa, eivätkä tiet sitä oikein mahdollistaisikaan.

Se on muistutus siitä, että asiat jatkavat kulkemistaan, vaikka joka tilannetta varten ei tehtäisikään virallisia sääntöjä ja ohjeita.

Tämän hulinan toinen ääripää on sitten Suomi, jossa jopa liikennemerkkien nopeuksien pitää sähköisesti muuttua sen mukaan, mikä on säätila. Niin kuin ihmiset eivät enää osaisi itse ikkunasta kattoa, sattuuko siellä satamaan.

Jos kaukomatkailet, kannattaa kokeilla. Mutta varovasti.

Maanvyörymä

Tiet tarjosivat tuon tuostakin yllätyksiä. Pieni tilannenopeus oli suositeltava.

Jarmo Keto tauolla

Omalla pyörällä liikkumisessa on se etu, että voi pysähtyä fiilistelemään maisemia milloin itse tahtoo.

Jarmo Keto pilvessä

Ajoimme monasti pilvessä: valkoiset hattarat kulkevat vuoren yli, ja saattavat viedä näkyvyyden yht’äkkiä kertaheitolla.

Jarmo Keto tauolla

Pysähdyimme sateessa nauttimaan nuudeleita pienessä kojussa. Maistui vähän kylmissään.

04.12.2014 0