Kameran edessä

Pakkoruotsia vastustava kansalaisaloite luovutettiin eilen eduskunnalle. Minä olin tiedotustilaisuudessa PS-Nuorten edustajana, heti puuhamies Ilmari Rostilan vasemmalla puolella. Minkälaista on istua tiedotustilaisuudessa, antaa haastatteluja ja vastata lehdistön kysymyksiin?

Kansalaisaloite kieliopintojen valinnanvapaudesta on historiallinen. Vielä lukioaikana en ikimaailmassa voinut uskoa, että pakollinen ruotsinkielen opetus voisi tästä maasta joskus poistua. Nyt se hetki voi olla lähempänä kuin koskaan.

En kuitenkaan kirjoita tästä aloitteesta, sillä siitä riittää hyviä tekstejä pitkin verkkoa. Sen sijaan annan näyteikkunan siihen liittyvään tiedotustilaisuuteen. Olen esiintynyt aika isoille joukoille ja hyvin monenlaisissa yhteyksissä, mutta kymmenen kameran edessä en ole koskaan ollut. Tämä oli uutta myös minulle.

Jännitystä ennen tilaisuutta

Saavuin eduskuntatalolle reilut puoli tuntia ennen tilaisuutta. Tilaisuuden osanottajat olivat jo ringissä käymässä esittelykierrosta. Tohmajärveläinen rehtori Alpo Juntunen antoi meille pikaisen briiffin pakkoruotsin historiasta. Briiffi olikin hyvä, sillä pääsin käyttämään tilaisuuden jälkeen montaa saatua tiedonmurusta suoraan toimittajille.

Kun lehdistöä saapui paikalle ja lähdimme nousemaan lauteille, aloin tosissaan tajuta kuinka ison asian kanssa olemme tekemisissä. Kameroita oli paljon, todella paljon. Niiden kyljistä löytyi tuttuja tunnuksia: YLE, MTV3, SVT. Huomasin, että käteni alkoivat täristä.

Tilaisuus alkoi. Jokaiselle meille oli varattu minuutin puheenvuoro ennen toimittajien kysymyksiä. Olin miettinyt spiikkini valmiiksi, mutta epäröin vuoroni lähestyessä edelleen: onko asian sanominen nyt varmasti viisasta? Puhun provokatiivisesti – se on tarkoituskin, mutta menenkö liian pitkälle?

Sanonko sanottavani vai en? En tiedä vieläkään.

Käyn spiikkiä läpi päässäni yhä uudelleen ja uudelleen vuoron lähestyessä. Välillä unohdan sen ja muistan sen taas.

Katson parhaaksi antaa asian hetkeksi olla: syvennän hengitystä, ylitän olla välittämättä tärinästä ja lopetan spiikin ajattelun. Tämä menee nyt niin kuin menee.

Tykitys

Vuoroni tulee kohdalle – aloitan esittäytymällä ja hehkuttamalla sitä, kuinka hienoa ja historiallista päivää elämme. Spiikki lähtee rullaamaan hyvin, joten päätän vasta tässä vaiheessa, että heitin ykkösräppini kehiin:

Yksi asia, minkä haluan nostaa keskusteluun on pakkoruotsin vaikutus yhteiskuntarauhaan. Pakkoruotsi nimittäin voidaan tulkita jopa sortokausien venäläistoimien kaltaiseksi järjestelmäksi. Se voi herättää ajatuksen, että maan kantaväestö pakolla koulutetaan palvelemaan entisten valloittajien jälkeläisiä. Tämä negatiivinen mielenyhtymä voi aiheuttaa – ja on jo aiheuttanutkin – vihanpitoa suomen ja ruotsinkielisten välillä. Me olemme niin pieni kansa, että meillä ei ole varaa tällaiseen kahtiajakoon.

Toimittajajoukossa nousee päitä, kuuluu ääneen päästettyjä reaktioita ja kynät alkavat sauhuta. Minä siis:

1. Rinnastin sortokaudet pakkoruotsiin ja
2. Kutsuin ruotsinkielisiä entisten valloittajien jälkeläisiksi.

Todella riskialtis veto, joka voidaan halutessaan tulkita väärin. Huomasin yleisön reaktioista, että tämä huomattiin. Mutta ovatko toimittajat minulle vihamielisiä vai eivät?

Toimittajien hyökkäys

Tilaisuus päättyy. Siirryn kättelemään muita osallistujia, mutta suureksi yllätyksekseni toimittajia alkaakin tulla jonoksi asti ympärilleni. He pyytävät haastattelua. En oikein ymmärrä: tilaisuudesta löytyy mm. europarlamentaarikko Sampo Terho, kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koski ja aloitteen puuhamies Ilmari Rostila. Silti huomaan, että kovin kuhina käy minun ympärilläni.

Vastaan kohteliaasti haastattelupyyntöihin.

Ensin aloittaa Yle Nyheter: toimittaja aloittaa asiallisilla kysymyksillä ja pääsen hyvin vauhtiin. Jännitys katoaa, kun kysymykset ovat helppoja ja niihin vastaaminen on harjoiteltua.

Sitten kehiin tulee Yle uutiset: haastattelu menee alusta alkaen päin mäntyä. Tämä toimittaja yrittää selvästi ajaa minua nurkkaan. Kun sanon, että negatiivinen mielenyhtymä ruotsinkieltä kohtaan voi johtaa negatiivisiin asenteisiin ruotsinkielisiä kohtaan, alkaa tivaaminen: mitä tarkoitat? tarkoitatko väkivallantekoja? onko niitä tapahtunut? ketkä niitä ovat tehneet?

Seuraavana tulee HBL: tämä toimittaja on ystävällinen ja kysymykset ovat asiallisia. Vastailen niihin erittäin mielelläni ja hyväntuulisesti. Olen jo aiemmin antanut haastattelun HBL:lle moskeijavierailustamme, ja silloin uutisointi oli varsin asiallista ja toimittajat kohteliaita.

Viimeisenä kehiin tulee SVT (Ruotsin yleisradio) ja heidän suomenkieliset uutisensa: tämä haastattelu sujuu jo rutiinilla. Kun olen vastannut samankaltaisiin kysymyksiin jo kolmelle muulle toimittajalle, voin vain toistaa samoja asioita vähän eri tulokulmista.

SVT:n nainen on ystävällinen, jään juttelemaan hänen kanssaan toviksi ja tiedustelen paljon SVT:n mainiosta eSport-tarjonnasta. Annan siitä kehuja ja käsken pitämään lippua korkealla jatkossakin.

Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila tulee vielä vastaan poistuessani. Hän hymähtää minulle omalla täysin jäljittelemättömällä tyylillään: ”pretty aggressive stuff, my friend”.

Jälkeen

Poistun eduskunnasta. Olo on hämmentynyt, vielä adrenaliinin pumppaama ja sydän hakkaa edelleen. Puoli tuntia täyttä pyöritystä – ja sitten yhtäkkiä kaikki on ohi: ratikat kulkevat normaaliin tahtiinsa ja kaupunki on aurinkoinen. Median edessä oleminen oli kuin benji-hyppy: kamalasti se pelotti, aika hurjaa menoa se oli, mutta jälkikäteen täytyy sanoa, että olihan se siistiä!

Olen loppupäivän huolestunut. En tiedä, missä valossa toimittajat tuovat ajatukseni esiin. Ymmärrän, että mediankin kohdalla on kaikista eettisistä ohjeista huolimatta kyse myös inhimillisistä asioista: pitävätkö toimittajat minusta vai eivät – siis minkälaisen kuvan he tahtovat minusta antaa. Ainakin Yleisradion toimittaja sai haltuunsa sellaista kakeltelua, että hän voi halutessaan saada minut näyttämään televisiossa todella typerältä.

Illalla käyn setin läpi:

Perussuomalainen-lehti kirjoitti tittelini väärin.
Suomenmaa päästi minut kuvaan.
HBL oli asiallinen, kuten viimeksikin.
Ylekin laittoi minut hyvään valoon. (Kohta 9:12)
SVT käytti jutussaan kaikkein eniten minua.

Voin olla hyvin mielin. Kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Sain kärkevillä kommenteilla huomiota, mutta sain sitten esittää näkemykseni rauhassa kameran edessä. Toimittajat tekivät juttunsa asiallisesti ja hyvin. – Ja vaikkakin se Ylen veijari tuntui kovin päällekäyvältä, lopputulos oli hyvä.

Nyt sitten jännitetään, miten tälle aloitteelle käy.

25.04.2014 0 ,