Jarmo Keto ja Torikorttelit

Helsingin Suomenoja

Kun ilmoitin joulukuussa tulevasta valinnastani Helsingin Leijona Oy:n hallitukseen, en osannut aavistaakaan minkälaiseen pyöritykseen asian kanssa joutuisin. Useiden yhteydenottojen, haastattelujen ja korkean asiakirjavuoren jälkeen olen vakuuttunut, että Helsingin Leijona on kriisiyhtiö, jonka johtamisperiaatteet ovat kuin suoraan Sisilian saarelta.

Helsingin Leijona Oy on kaupungin kokonaan omistama osakeyhtiö, jonka tehtävänä on hallinnoida ja kehittää muutamaa Senaatintorin ja Kauppatorin välissä olevaa korttelia. Parhaiten tuo yritys tunnetaan Torikorttelit-brändistään. Epätavallisessa järjestelyssä kaupunki siirsi kiinteistöjen hallinnan Tilakeskukselta vuonna 2007 perustettuun osakeyhtiöön. Osakeyhtiöjärjestelyn perusteluna oli tuoda ketteryyttä kehitys- ja vuokraustoimintaan, mutta samalla tultiin perustaneeksi yhtiö, joka on hankalasti valvottava, irti kaupungin julkisesta rahankäytöstä ja toimii osakeyhtiön – ei kaupungin – hallintoperiaatteilla.

Tämän yrityksen ja erään sen puuhaihmisen toiminta on saanut useat toisista riippumattomat ihmiset ottamaan minuun yhteyttä. Olen kuullut yhtiöstä hillittömän hurjia kertomuksia, joiden todenperäisyyttä olen yli kuukauden ajan selvittänyt. On aivan selvää, että pettyneet ja vihaiset ihmiset kertovat joskus liioiteltujakin tarinoita, mutta lyhytkin lankojen seuraaminen on osoittanut, että jotain hämärää Helsingin Leijonassa on.

Kertomukset kaupungin toimista henkilöityvät hyvin harvoin. Onkin kummallista, että melkein kaikki Leijonaa kiertävät langat tuntuvat kiertävän aina yhteen henkilöön. Kutsutaan tätä henkilöä kirjoituksessani nimellä Riikka. Kerrotaan, että hän oli koko osakeyhtiöjärjestelyn primus motor. Myöhemmin hän oli sen kantava voima.

Management by perkele

Ensimmäiset kolme vuotta Helsingin Leijona oli pöytälaatikkoyhtiö, joka ei ollut juuri tekemisissä kiinteistöjen vuokralaisten kanssa. Muutos tapahtui vuoden 2011 alussa, kun alueen yrittäjien vuokrasopimukset siirrettiin kiinteistövirastolta Leijonalle. Yrittäjille lähetetyssä kirjeessä kerrottiin, että mikään ei tulisi muuttumaan, vaan sopimuksen jatkuisivat entisenlaisina. Lupaus oli tyhjä: hyvin nopeasti kiinteistöjä alettiin aktiivisesti ”kehittämään”.

Kehittäminen tarkoitti koko korttelialueen ja sen kauppiaiden uudelleenbrändäämistä. Yrittäjät pakotettiin sitoutumaan kirjallisesti uuteen Torikorttelit-konseptiin. Vuokrat paikoin kaksinkertaistettiin ja niiden päälle alettiin perimään erillistä markkinointimaksua, jolla uuden ja hienon Torikorttelit-konseptin markkinointia hoidettaisiin.

Riikka kuljetti yrittäjille tasaiseen tahtiin irtisanomisilmoituksia. Useimmiten irtisanomisen syy oli yksinkertaisesti se, ettei vanhan yrityksen katsottu sopivan uuteen konseptiin. Yrittäjien vaadittiin muuttavan omia konseptejaan, ja jos tähän ei suostuttu, uhkailtiin irtisanomisella. Yhtiö pelasi häikäilemättä Jussi Pajunen -korttia: yrittäjien annettiin ymmärtää, että kaupunginjohtaja Pajunen on siunannut uuden konseptin ja on hyvin hyvin vihainen ja pettynyt, jos yrittäjät eivät toimi halutulla tavalla. Irtisanotut yrittäjät kertovat, että toisinaan äkkipikainen Riikka saattoi  haukkua heitä varkaiksi tai huijareiksi. Osa kertomuksista oli niin villejä, etten raaski niitä edes julki kirjoittaa.

Palkattua henkilökuntaa ei johdettu paljon paremmin: yritykseen palkattiin sen alkutaipaleella kokenut toimistotyöntekijä, joka pystytti toimistoinfrastruktuurin ja aloitti toimistolla kaiken käytännön toiminnan. Työntekijälle lupailtiin hyvää asemaa yrityksessä, mutta kun määräaikainen sopimus päättyi, sitä ei jatkettu. Eräässä lukemassani kirjeenvaihdossa Riikka syyttää työntekijäänsä kauppiaiden häneen ja yhtiön muuhun johtoon kohdistuneen kritiikin masinoinnista. Tämä työntekijä kyselee edelleen palkkasaataviensa perään.

Kaikessa ja kaikkialla esiin nousi aina vain yksi henkilö.

Riikan muodollinen asema yhtiössä oli alkuun todella vahva, mutta joitakin vuosia sitten hän siirtyi siitä sivuun. Yritykseen rekrytoitiin osa-aikainen toimitusjohtaja sekä kauppapaikkajohtaja.

Muutokset näkyivät toiminnan arjessa kovin vähän: hallituksen kokouksissa Riikka oli edelleen läsnä jok’ikisessä. Osa kortteleiden kauppiaista ei tuntenut uutta toimitusjohtajaa edes nimeltä – heille Helsingin Leijonan kasvot ja tahto konkretisoituivat yhä Riikkaan.

En usko, että kyse on ollut aivan täysiverisestä bulvaanijärjestelystä, mutta sellaisen piirteitä löytyy paljon. Ennen kaikkea sietää kysyä, miksi näin on tahdottu toimia?

Yhtiön rahoitus ja varojen käyttö

Helsingin Leijona kärsii ns. Trafi-ilmiöstä: yrityksen tulorahoitus on ”hoidettu itse”, joten se ei näy kaupungin budjettia sorvaavien pöydällä, eikä sen rahankäyttöönkään siten kiinnitetä huomiota. Onkin vähän epäselvää, mitä yrityksen miltei 400 000 euroa vuodessa maksava henkilöstö tekee, kun miltei kaikki kiinteistönhoitoon liittyvät työt on hankittu ulkopuolelta tai maksatettu kiinteistövirastolla.

Mistä Leijona sitten saa rahansa?

Leijona on vuokrannut kiinteistöt kiinteistövirastolta ja vuokraa niitä edelleen eteenpäin alueen yrittäjille. Yhtiö maksaa tilakeskukselle vain alle puolet siitä mitä se perii vuokralaisiltaan, ja erotus jää yhtiön omaan käyttöön. Osavuosikatsauksen mukaan yhtiön liikevaihto jatkaa yhä kasvamistaan yli kolmeen miljoonaan, joten pätäkkää jää väliin varsin mukavasti.

Yhtiön maksaman huomattavan edullisen vuokran taso näyttää oudolta ottaen huomioon sen, että Helsingin kaupungin tilakeskuksen vuokrauspäällikkö istui vuokrasopimusta tehdessään samanaikaisesti Helsingin Leijona Oy:n hallituksessa.

Jälleen kerran sietää kysyä, miksi näin suuri riski on tahdottu ottaa?

Vaikka Leijona tulouttaakin kaupungille pientä vuokratuloa, tuo tulo olisi ilman Leijonan välikättä merkittävästi suurempi. Tulomenetyksen lisäksi rahaa kaatunut veronmaksajilta kortteleihin massiivisia määriä. Kiinteistöjä on remontoitu neljä vuotta, eikä näitä remontteja ole tehty Helsingin Leijonan, vaan kiinteistöviraston varoista.

Kun arvioidaan hankkeen kokonaiskustannuksia, saadaan yhtiön koko toiminta-ajalta summaksi jopa 130 miljoonaa euroa, mikä on suurin piirtein saman verran, mitä Guggenheim-museon hinnaksi on arvioitu. Laskutavasta riippuen summa voi olla suurempi tai pienempi, mutta Torikortteleiden ja Guggenheim-museon ero on siinä, että tämä raha on varattu ilman minkäänlaista julkista keskustelua tai demokraattista päätöksentekoa. Kortteleihin on remontoitu veronmaksajien rahalla jopa panimoravintola ja 350.000 euron sopimus mainostoimistopalveluista uusittiin ilman kilpailutustaEikä rahanmeno ole vielä loppunut.

Kriisiyhtiö

Yrittäjät ja asiakkaat ovat aiemmin tehneet valituksia, jopa rikosilmoituksenkin. Heidän toiveensa on ollut, että yhtiön toimet kaivettaisiin auki. Että joku lopultakin kantaisi vastuuta ja näyttäisi ahdinkoon ajetuille yrittäjille, että Leijona sössi konseptinsa aivan itse.

Toisaalta korttelissa on vielä yrittäjiä, jotka eivät kaikki välttämättä haluaisi repiä asiaa auki: he uskovat kauppapaikkaan ja liiketoimintaansa siellä. Torikortteleihin kohdistuva negatiivinen julkisuus kohdistuu myös heihin. Tämän tarinan suurimpia kärsijöitä ovat nimenomaan alueen yrittäjät.

Veronmaksajien rahaa on käytetty paljon ja päätökset on tehty varsin suppeassa piirissä. Helsingin kaupungin omistuksessa toimii yhtiö, jonka toiminta tuskin palvelee sen enempää omistajan kuin sen vuokralaistenkaan etua.

Sen toimet on selvitettävä juurta jaksain.