Fort Kochi Beach

Kehitysapua hiekkarannoille

Matkasimme viileästä vuoristosta jälleen takaisin Kochin polttaville rannoille. Jätevuoren keskellä tuumin, voisimmeko keksiä vielä joitakin uusia tapoja auttaa maailman vähäosaisia.

Vuoristojen ”viileys”, joka siis vastasi jotakuinkin Suomen kesää, oli tuntunut muutaman päivän ajan varsin miellyttävältä. Nyt oli kuitenkin aika kääntää vene paluusuuntaan ja kulkea samaa reittiä takaisin kohti Delhiä. Ensimmäinen etappi olisi paluu Keralan rannikolle, Kochiin.

Päätimme pitää rantapäivän ja nauttia olostamme vielä hetken, ennen kuin lentäisimme takaisin hermojaraastavaan Delhiin.

Aivan majapaikkamme vierestä löytyikin pitkä, sileähiekkainen hiekkaranta. Valitettavasti tämä ranta ei kuulunut sellaisiin, joissa aivan mielellään pulahtaisi uimaan: joki kuljetti jatkuvasti mukanaan epämääräistä vihreää aluskasvillisuutta, joka oli kuorrutettu mitä erilaisemmalla muovijätteellä:

Sandaaleita, pulloja, jopa moottoripyörän kypärä. Itseasiassa lähimmät vierailemisen arvoiset rannat ovat yli 20 km päässä kaupungista.

Otin kenkäni pois ja kävelin paljain jaloin parikymentä metriä rannasta. Annoin aaltojen paiskoa kasvillisuutta ja roskaa jalkojani vasten ja katselin verkkojaan heitteleviä kalastajia, jotka kahlaavat tässä samassa roska-aallokossa päivästä toiseen.

Aloin taas väistämättä miettimään kehitysapu-asiaa.

Kaikki palamaan?

Blogini lukijat tietävät, että tunnustaudun nykymuotoisen kehitysavun raskaaksi vastustajaksi ja pidän sitä jopa haitallisena. Olen kuitenkin jo aiemmin yrittänyt pohtia vaihtoehtoisia tapoja auttaa maailman huono-osaisia, ja tuota pohdintaa jatkoin tänään.

Intialla – kuten monella muullakin kehitysmaalla – on muutamia kroonisia oireita, jotka eivät sinällään liity toisiinsa:

  • Sähköstä on aina pulaa
  • Kadut ovat tulvillaan kerjäläisiä, joilla on jatkuva epävarmuus omasta ravinnostaankin
  • Jätettä ja roskaa on joka paikassa
  • Jos jätteitä hävitetään, ne poltetaan kasoissa huonolla liekillä, mikä johtaa onnettoman huonoon ilmanlaatuun
  • Ulkomaisille sijoituksille olisi tarvetta

Annoin veden huuhtoa hiekkaa altani ja nostin aaltojen eteeni heittämän muovisandaalin käteeni: miksi tätä kaikkea jätettä ei voisi polttaa jätteenpolttolaitoksessa?  Täällä on läjäpäin ihmisiä, jotka kyllä keräisivät nämä rannat puhtaiksi, jos tästä roskasta heille vähänkään maksettaisiin.

Ajatukseni lähti heti lentoon: tällä tavallahan me voisimme maailman köyhiä auttaa: investoisimme jätteenpolttolaitokseen, joka maksaisi kaikesta roskasta pienen, kilohintaisen korvauksen sen kerääjille. Pienen tuotantonsa laitos luonnollisesti myisi sähköverkkoon. Laitoksen tuottotavoitteen voisi hyvin asettaa negatiiviseksi: auttamisestahan tässä on kuitenkin kyse.

Aloin laskeskella skenaarion tuottamia etuja: jotakin puuhasteltavaa ja leipä suuhun kerjäläisille, parempi kaupunki-ilma, siistimpi elinympäristö…

Jossakin vaiheessa maa kenties kehittyisi pidemmälle, eikä luonnollista roskia keräävien kerjäläisten joukkoa enää olisi. Silloin laitos voisi alkaa polttaa yhdyskuntajätettä tai biomassaa, jolloin se kenties alkaisi tuottaa jo voittoa takaisin tänne koto-Suomeenkin.

Tätä kun tekisimme monella kärjellä pitkäjänteisesti, voisi jollakin valtionyhtiöistämme olla parinkymmenen vuoden päästä oikein miellyttävä jalansija useilla ripeästi kehittyvillä energiamarkkinoilla. Siis auttamista, joka hyödyttää molempia osapuolia.

Kun mitään ei saa muuttaa

Heitin nostamani sandaalin hiekkarannalle satojen kaltaistensa joukkoon. Kirosin.

Kun yhteiskuntaan on vakiintunut sementoituneita malleja, kuten vaikkapa nykymuotoinen kehitysapu, niiden murtaminen on aivan tolkuttoman vaikeaa. Kuinka helppoa olisikaan ollut toimia poliitikkona joskus 60- ja 70-luvuilla, kun kaikkea vasta kehitettiin.

Kahlailin ylös rantavedestä ja tuumin, että tämähän se minun poliittinen missioni taitaa olla: vaihtaa malleja kokonaan uusiin. Taitaa siinä olla vähän tekemistä.