Matu vai mikä – Sanalla on väliä

Ei ole lainkaan yhdentekevää, mitä termistöä käytämme, kun puhumme maahanmuuttoon liittyvistä ilmiöistä.

Sanat kertovat usein paljon käyttäjästään. Vanhemmat sukupolvet muistavat, kuinka Suomen sisällissodasta käytettiin hyvinkin erilaisia termejä riippuen siitä, mikä oli henkilön itsensä näkemys kyseisestä sodasta. Toisille se oli vapaussota, toisille veljessota.

Paitsi, että sanavalinnat kertovat henkilön omasta mielipiteestä, niillä on suurempi keskustelua ja mielipiteitä ohjaava merkityksensä. Sanakikkailulla asiayhteyksiä voidaan sotkea tai hämärtää, luoda tarkoituksellisia väärinkäsityksiä tai yleisesti vaikuttaa asiaan liittyvään mielikuvaan.

Maahanmuuttokeskustelu on sanakikkailun luvattu tanner. Tässä joitakin makupaloja:

Maahanmuuttaja on sanoista kaikkein onnettomin. Se on yläkäsite kaikelle maahanmuutolle, ja sen alle tippuvat kaikki he, jotka syystä tai toisesta ovat vieraasta maasta Suomeen muuttaneet. Suomeen ja sieltä pois on muutettu jo kauan ennen kuin tätä niemennokkaa edes Suomeksi kutsuttiin.

Koska tässä sanassa on kyse niin laajasta yläkäsitteestä, on tullut tavaksi lukea toiset maahanmuuttajat toisia ”aidoimmiksi”. Se, ketkä ovat ”aitoja”, onkin sitten pelkkää mielikuvakauppaa. Lehdistö suitsutti viime keväänä vuolaasti Suomen ensimmäisten maahanmuuttajataustaisten kansanedustajien valintaa, vaikka niitä oli ollut Suomessa jo iät ja ajat. Rikkaasta diplomaattiperheestä tuleva Nasima Razmyar oli aito, siinä missä virolainen Hella Wuolijoki ei sitä ollut.

Uutisia korjailtiin, mutta vähän häpeillen: ”no mutta eihän nyt Wuolijoki ole sillä tavalla oikeasti maahanmuuttaja..” Niinpä niin.

Jos joku tahtoo puhua maahanmuutosta pelkästään yläkäsitteen tasolla, kyse on usein yrityksestä lakaista maahanmuuton ongelmat yhden ison sateenvarjon alle. Maahan toistaiseksi jämähtänyt USA:n entinen suurlähettiläs Bruce Oreck on maahanmuuttaja siinä missä ”kohupakolainen” Fahad Firazkin. Samoin sitä olivat aikanaan Fazerin suvun porvarismiehetkin. Fazerilla ja Firazilla ei kuitenkaan ole juuri muuta yhteistä kuin muutama kirjain sukunimessä.

Turvapaikanhakija puolestaan on tämän kevään muotisana. Kyseessä on henkilö, joka on saapunut maahan ja hakenut turvapaikkaa. Hän on sitä ainoastaan niin kauan, kun hakemusta käsitellään. Ei yhtään pidempään.

Jos hän saa turvapaikan, hänestä tulee pakolainen.

Ei yhtään ennen sitä. Muutoin kuin marssimalla YK:n pakolaisleirille, mutta se on toinen juttu.

Turvapaikanhakijan ja pakolaisen raja-aitaa ollaan jatkuvasti murtamassa. Ilmeisesti siksi, että sana ”pakolainen” rakentaa mielikuvan sotaa pakenevasta lapsiperheestä, siinä missä ”turvapaikanhakijasta” tulee mieleen mainittu Firaz.

Se nyt kuitenkin on niin, että Välimereen ei lähtökohtaisesti huku pakolaisia. Tarkalleen ottaen sinne ei huku edes turvapaikanhakijoita, vaan ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ylittävät laittomasti valtion rajaa. Vasta, kun he kävelevät viranomaisen luo lausumaan tuon sanan ”turvapaikka”, heistä tulee turvapaikanhakijoita, josta siitäkin on vielä matkaa pakolaisuuteen.

Laiton maassaolija on henkilö, joka ei ole hakenut turvapaikkaa, tai joka välttelee karkotusta sellaisen epäämisen jälkeen. Tällaisten ihmisten määrästä voidaan vain esittää arvauksia, sillä Euroopassa on tähän saakka saanut kulkea vapaasti paikasta toiseen, kunhan etelän vuotavasta rajasta on kerran päässyt ohi.

Käytännössä laittomia maassaolijoita on erittäin vaikea edes saada kiinni muutoin kuin jonkun rikoksen yhteydessä, sillä henkilöpapereiden kysyminen ulkomaalaisen näköisiltä ihmisiltä olisi rasismia.

Suomalainen on Suomen kansalaisuuden saanut henkilö. Se ei liity mitenkään etnisyyteen tai siihen, onko henkilö maahanmuuttaja vai ei. Rikostilastoissa Tapanilan raiskaajat taisivat olla suomalaisia.

Kansalaisuus on päätepiste putkessa, johon kotouttamistyö tähtää. Kun se piste saavutetaan, henkilö tipahtaa kaikissa tilastoissa suomalaisten joukkoon. Se, ettei tilastointia jatketa etnisen alkuperän mukaan, tekee maahanmuuttokeskustelusta kriittisellä puolella vaikeampaa. Uskon, että tarkoituksella.

Voidaanpa sitten kaivaa tilastot esiin ja sanoa, että suomalaisetkin raiskaavat. Niin kuin Tapanilassakin.

Maahantunkeutuja – tai matu – on sitten sellainen asenteellisesti latautunut sana, joka ottaa selvästi kantaa siihen, mitä mieltä sanoja tästä koko kriisistä on. Mitään se ei tarkoita, vaan sillä on tarkoitus vain purkaa tunteita ja ärsyttää. Samalla tavalla toisella puolella aitaa puhutaan vaikkapa evakoista, vetääkseen Fahad Firazeista yhteys johonkin Karjalan evakkoihin. Jälleen kerran tarkoitus on purkaa oma mielipide ja ärsyttää vastapuolta.

Kehottaisin itse jättämään tällaisten sanojen käytön kokonaan väliin. Puolin jos toisin.

Miksi oikeiden sanojen käyttö on niin tärkeää?

Käytettyjen termien ja niiden merkityksen ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta maahanmuuttoon liittyvästä uutisoinnista osaa lukea sen, mitä siinä sanotaan. Poliisi esimerkiksi julkaisi äskettäin tilastoja, joissa näkyi turvapaikanhakijoiden tekemät rikokset. Silloin pitää ymmärtää, että tuossa tilastossa on vain se porukka, joka on sillä hetkellä ollut prosessissa. Ei sellaisia, joille turvapaikka on jo myönnetty.

Kun tämän ymmärtää, mainittu tilasto avautuu aivan eri tavalla: jos suurin osa turvapaikanhakijoista tuli syksyllä, vuoden 2015 tilastot tarkoittavatkin oikeasti vain paria kuukautta.

Ja ei, kyseinen tilasto ei liity Fazerin sukuun. Eikä myöskään kiintiöpakolaisiin. Eikä edes Aliin ja Husuun.

Jos käytämme sanoja tarkoituksella väärin, teemme keskustelun käymisestä äärimmäisen vaikeaa. Empatiapuuskassa on mukava vetää mutkat suoriksi ja kutsua meren ylittäjiä pakolaisiksi, mutta tällaisella käsitteiden sotkemisella pidämme huolen, ettei se paljon puhuttu maltillinen enemmistö koskaan saa käsitystä siitä, mikä kupletin juoni oikeasti on.