Mikä on intersukupuolisten paikka poikien ja tyttöjen Suomessa?

Eilen aloittamamme, lippalakinterävä kampanja tyttöjen ja poikien oikeudesta olla ylpeitä omasta sukupuolestaan, oli varsinainen keskustelumylly. Sukupuolia on kaksi, mutta entä ne ihmiset, jotka eivät sitten oikeasti ole kumpaakaan?

Eilinen keskustelu poikien ja tyttöjen oikeudesta olla ylpeitä omasta sukupuolestaan aloitti eilen sellaisen melskeen, ettei kukaan varmaan voi enää sanoa, etteikö maasta löytyisi poliittista voimaa, joka yrittää ihan oikeasti tehdä Suomesta sukupuolineutraalia. Ajurin paikalla ovat pitkälti samat toisten puolesta ammatikseen loukkaantujat, jotka näkevät vääryyttä kaikkialla siellä, missä valkoinen mies ratsastaa.

Vääryyskuvan rakentaminen perustuu asioiden itsetarkoitukselliseen monimutkaistamiseen, ja sitten johtopäätösten tekemiseen näiden monimutkaistamisten perusteella.

Kun asiaa monimutkaistaa, niin se monimutkaistuu. Ei tietenkään ole poliitikkojen asia olla eri mieltä siitä, mitä Helsingin Yliopistolla on sukupuolista keksitty, mutta toisaalta on erittäinkin paljon poliitikkojen asia päättää, halutaanko yhteisiä verorahoja käyttää tällaiseen tutkimukseen, ja onko se oikeasti yhteiskunnan kannalta merkityksellistä. Omaishoitajia vai lisää sukupuolia: jokainen rahankäyttökohde on aina arvovalinta.

Jätetään tämä tiedepohja nyt hetkeksi. Me juntit nyt kuitenkin näemme ihmiset kadulla miehinä ja naisina. Kahtena sukupuolena, joista löytyy loputtomasti erilaisia luonteita. Nähköön parempi väki ne sitten erilaisina sukupuolinakin, se ei varmaan arjen kulkua muuta. Baarista saa edelleen olutta.

Puhutaan kuitenkin oikeasta ilmiöstä, joka koskettaa vain toista kymmentä suomalaista vuodessa – ei siis edes promillea syntyvistä lapsista. Vaikka määrä on pieni, se koskettaa näitä yksilöitä sitäkin enemmän. Mitä siis tehdä intersukupuolisille?

Mitä tehdä niille erittäin harvalle syntyvälle lapselle, jotka syntyvät ilman tunnistetavaa sukupuolta?

Vastaus on, ettei meidän puolestamme mitään. Yksittäiset poikkeavuudet eivät mielestäni ole poliitikkojen, vaan lääkäreiden hoidettavissa oleva asia.

Tällä hetkellä näitä yksittäisiä ihmisiä kuitenkin poliittisten päätösten vuoksi jo lapsena leikataan tiettyyn sukupuoleen. Joillakin toimenpide on yksinkertaisempi, joillakin paljon monimutkaisempi. Leikauksia on perusteltu sillä, että ihmisellä täytyy Suomessa olla juridinen sukupuoli, ja sen on oltava mies tai nainen.

Touhu menee kuitenkin metsään, sillä sukupuolet ovat erilaisia niin housujen sisällöltä kuin luonteeltaankin, ja juuri nämä luonne-erot ovat se rikkaus, josta kehotamme olemaan ylpeitä. Jos sukupuoleltaan epäselvää lasta lähdetään leikkaamaan, on olemassa melkoinen todennäköisyys, että veikkaus menee pieleen, ja silloin Riikalla todellakin on munat.

Väite pakottavasta juridisesta sukupuolesta on mielestäni tekosyy. Yksittäisille, erittäin harvoille ihmisille voidaan varmasti antaa juridinen sukupuoli, vaikka housuissa olisikin jotakin, mistä ei voi olla aivan varma. Päättäköön itse, tai olkoon päättämättä, jos ikää tulee riittävästi. Jos ei ehdi tulla, päättäköön lääkäri oikeasta toimintatavasta etiikkansa pohjalta. Poliittinen ideologinen vouhotus ei liiemmin saa estää tarpeellisia hoitoja, kun pakottaa tarpeettomiin hoitoihinkaan. Jos joku tapaus jää vähän epäselväksi, ei siitä meidän yhteiskuntajärjestys mene sekaisin.

Sen sijaan se voi hyvinkin mennä sekaisin siitä, että joka helkkarin lelumainosta aletaan panikoimaan sen takia, että se CIS-seksistisesti lokeroi leluja tyttöjen ja poikien leluihin.

Helkkari vie, lokeroikoon. Eivät ne poikatytöt niillä barbeilla silti halua leikkiä.

Kirjoittaja on tasa-arvoasian neuvottelukunnan miesjaoston puheenjohtaja, ja panee kampoihin minkä vain jaksaa.

26.02.2016 0