Miksi kannatan EU-kansanäänestystä

Britannia otti ja teki tempun, jota moni ei osannut odottaa: saarivaltion kansa äänesti odottamattoman selvällä ääntenenemmistöllä itsensä ulos Euroopan unionista. Britannian oletettava lähtö asettaa Suomen asemaan, jossa minäkin asetun tukemaan EU-kansanäänetyksen järjestämistä.

Harrastan jonkin verran osakesijoittamista, ja jo tuonkin harrastuksen vuoksi olen seurannut Iso-Britannian EU-kansanäänestyksen lähestymistä mielenkiinnolla. Katuun virrannut brittikansanedustajan veri vähensi brexitin mahdollisuutta, samalla siivittäen pörssikurssit miellyttävään nousuun. Ihmiskohtalot ja sikariportaan bisnekset lyövät irvokaalla tavalla kättä keskenään. Tässä Euroopassa kaikki liittyy kaikkeen, ja Iso-Britannian todennäköinen lähtö unionista koskettaa Suomea hirvittävän paljon.

Kuuluin vielä lukioaikoina ja niiden jälkeen EU-rakastajien joukkoon. Ajatus Euroopan yhdysvalloista, uudesta suurvalllasta, tuntui kiinnostavalta ja innostavalta. Katsoin, että uuden suurvallan perustaminen on niin ihmiskunnan kuin euroopan kansojenkin etu, emmehän halunneet jäädä hajanaisina kahden muun suurvallan puristuksiin.

Pysyin kannassani eurokriisin alkuun saakka. Siitä eteenpäin unioni on alkanut muuttua silmissäni kovin erilaiseksi rakennelmaksi. – Tai oikeastaan juuri sellaiseksi, jollaiseksi minun olisi se pitänyt alun alkaenkin ymmärtää.

Mikä unioni edes on?

Euroopan unioni on sen puuhamiehille juuri sitä, mitä se oli minulle vuosia sitten. Se on suurvaltaprojekti, ja projektissa ei saa ottaa askeleita taaksepäin. Kriisin hetkellä projekti kiertää omia sääntöjään, uusii jäsenvaltioiden kansanäänestyksiä ja rakentaa yhä uusia keinoja lisätä integraatiota, höystäen keksintöjään uuskielellä: tulonsiirrot ovat ”vakausmekanismi”, turvapaikanhakijoiden pakkosiirrot taas ”taakanjakomekanismi”.

Tämän kaiken taustalla on tavoite rakentaa unionia yhä yhtenäisemmäksi ja tiiviimmäksi. Siis toisin sanoen keskittää valtaa – itselle. Unionin johtajat eivät ole hyvyyden lähettiläitä, vaan aivan tavallisia suurvaltajohtajia, jotka toivovat, että jonakin päivänä joku rakentaa heille patsaan Euroopan yhdentäjinä. Työnsä he ovat onnistuneet tekemään hämmentävän hyvin ja huomaamatta: suomalainen media seuraa unionin tekemisiä äärimmäisen vähän, vaikka suurin osa lainsäädännöstämme tulee sieltä.

Tietoisuus unionin vallasta elämäämme on pelkästään omaa ystäväpiiriäni tarkkailemalla hämmentävän hataraa. Vasta pari viikkoa sitten, kabotaasisäännöksiä käsitellessä, muutoin varsin valveutunut ystäväni tokaisi vakavalla naamalla direktiiveistä seuraavasti:

”Ne ovat direktiivejä! Ohjeita! Ei niitä ole pakko noudattaa aina niin pilkuntarkasti! Direktiivi tarkoittaa ohjetta.”

Ei. Eivät ne ole mitään ohjeita. Sen pisteen ohi on menty jo ajat sitten. Direktiivejä noudattamaton jäsenvaltio voidaan haastaa tuomioistuimeen, mikä tietää sakkoa (saatana) ja äärimmäisessä tilanteessa pääsylipun pois unionista. Supervalta pitää huolen, että annettuja määräyksiä noudatetaan. Oma havaintoni on, että suurin osa ihmisistä ei ihan oikeasti ymmärrä, että suurin osa lainsäädännöstämme todella ihan aikuisten oikeasti tehdään Brysselissä.

Britannian lähtö muuttaa unionia

Euroopan unionissa on ollut muutamia jäsenvaltioita, jotka ovat haranneet sinnikkäästi vallan keskittämistä ja ylhäältä annettua sääntelyä vastaan. Näistä hillitsevistä voimista ylivoimaisesti suurin ja vaikuttavin on ollut juuri Iso-Britannia.

Olisin mieluiten nähnyt tilanteen, jossa Iso-Britannia olisi jatkanut unionissa, ja saanut jostakin vipuvartta muuttaa unionia vähemmän ylhäältä ohjatuksi, kansanvaltaisemmaksi yhteistyöfoorumiksi. Argumentit muita supervaltoja tasapainottavasta, voimakkaasta yhteistyöjärjestöstä ovat kuitenkin sinällään ihan perusteltuja, kuin myös kaupan esteiden purkamista pidän aina positiivisena asiana.

Tämä kortti on kuitenkin nyt poistunut. Ilman Iso-Britanniaa jäämme unioniin, jossa Ranska ja Saksa voivat käytännössä ilman vastapainoa sanella unionin kehityksen ja tulevaisuuden. Suomelle jäävä muutaman prosentin ääniosuus Euroopan parlamentissa ei tätä kokonaisuutta toiseksi käännä.

Kun Saksa ja Ranska pitävät ruoria kahden, on viimeistään nyt on todettava, että toiveet Euroopan unionin uudistamisesta ovat haihattelua. Suurilla valtioilla ei ole tähän saakka ollut mitään halua viedä unionia mihinkään muuhun kuin liittovaltion suuntaan, ja Suomi on nyt menettänyt toisinajattelijoista tärkeimmän liittolaisensa.

Iso-Britannian lähtö antaa federalisteille vapaa kentän, josta soraäänet ovat poistuneet. Tämä syntyvä uusi kenttä on otettu vastaan vauhdikkaasti. EU-johtajat painostavat Britanniaa poistumaan häiritsemästä päätöksentekoa, Saksan liittokansleri Angela Merkel puhuu Saksan ”erityisestä vastuusta ja intressistä Euroopan yhtenäisyyden onnistumisessa”. Saksalaisen suusta kuultuna tuo puhe on todella pelottavaa.

Kun keskusvallan vastustajien kärki on poissa, suunta ei varmasti käänny. Muistamme, että viimeisen kymmenen vuoden aikana EU on ajanut yhtenäistä talous- ja pakolaispolitiikkaa raivolasit silmillä, vaikka kansalliset vaalit ovat huutaneet nenän eteen varoitusta toisen jälkeen. Vuoden 2011 jytkystäkin on jo pitkä aika.

Mietin väkisinkin, että EU:n johtajien täytyy olla joko todella tyhmiä tai totaalisen vauhtisokeita. Brexit-kansanäänestyksestä alettiin puhua jo pitkän aikaa sitten. Tässä tilanteessa EU:n olisi pitänyt edes esittää, mutta eipä se esittänyt. Pakolaisille keksittiin taakanjakomekanismi, Kreikan kanssa solmittiin kolmas tukipaketti. Kaikki nämä kansanäänestystä odottaessa.

Näin määrätietoisessa kerhossa me olemme.

Kansanäänestys tarvitaan

Euroopan unioni on merkittävästi erilainen rakennelma kuin se, johon vuonna 1995 liittyttiin. Tuon äänestyksen yhteydessä ei päätetty yhteisestä valuutasta, yhteisestä talouspolitiikasta tai yhteisestä pakolaispolitiikasta. Sen enempää ihmisille ei kerrottu, että tämä äänestyspäätös tulee johtamaan tilanteeseen, jossa suurin osa lainsäädännöstämme säädetään muualla. Silloin äänestetty diili ei ole sama, jota nykyään sovelletaan.

Suomi liittyi unioniin kansanäänestyksellä, ja äänestyksellä sieltä on myös lähdettävä. Olen allekirjoittanut kansalaisaloitteen EU-kansanäänestyksen järjestämisestä.

Se on nyt tarpeen, jo pelkästään keskustelun takia. Jo pelkästään sen takia, että myös omat ystäväni ymmärtäisivät, että direktiivi todella tarkoittaa velvoittavaa määräystä.

Euroopan unioni on suurvaltaprojekti. Sellaiset ovat aina poikkeuksetta vaarallisia.

25.06.2016 0