Minusta on hyvää vauhtia tulossa veronkiertäjä

Suomalaisten veronmaksuhalukkuus on perinteisesti ollut huipputasoa. Veroeurojen käyttö koetaan järkeväksi, yhteiselle hyvälle tarpeelliseksi. Yhteiskunnallinen aktiivisuus ja tietoisuus asioista kuitenkin kyynistää. Minä en enää halua maksaa veroja.

Muistan edelleen oikein hyvin, kun tienasin ensimmäiset omat, verotetut palkkarahani. En ollut käynyt lukioaikaan töissä, joten se tapahtui vasta kesällä armeijan jälkeen. Tuohon asti yhteiskunta oli kohdellut minua varsin kauniisti: olin saanut hyviä palveluita ja koulun, josta olin ylpeä. Olin saanut armeijassa huippuluokan johtajakoulutuksen ja ammututtanut taivaalle enemmän rautaa, mitä verokertymälläni koskaan saatetaan maksaa. Tämän jälkeen siirryin ilmaiseen korkeakoulutukseen, matkustin edullisella julkisella liikenteellä ja käytin yleisiä uimahalleja, joissa oli hyvät välineet ja hyvä fiilis.

Tämän kaiken jälkeen tuntui oikeastaan reilulta, että palkkanauhassa näkyi pieni ennakonpidätys. Panokseni yhteiskunnalle, josta olin ylpeä, ja joka oli antanut minulle niin paljon. Kaikki näkemäni tuntui tarpeelliselta ja tärkeältä.

Nyt, vuosia myöhemmin ja yrityksen toimitusjohtajana siirrän verotilille joka kuukausi toistakymmentätuhatta euroa. Joka kuukausi teen sen nihkeämmin mielin.

Merkityksetön rahankäyttö musertaa maksuhalut

Uutiset ovat päivästä toiseen täynnä tietoja yhä turhemmasta ja merkityksettömämmästä rahankäytöstä. Tyytymättömyys ja lähtökipinäni politiikkaan alkoi epäonnistuneista ja kalliista IT-hankkeista. Tietoisuuden kasvaessa tuo tyytymättömyys on kasvanut mukana. Nyt ajamme maata sisäiseen devalvaatioon ja leikkaamme työntekijöiden etuuksista, kun emme uskalla erota eurosta. Leikkaamme vuoroin poliisilta, eläkkeistä, kertauspäivistä ja sairaanhoidosta kun samaan aikaan turvapaikanhakijoiden käsittelykulut saavat nousta aivan miten korkeiksi vain.

Yleisradio kouluttaa kansalle tehtäviensä mukaisesti monikulttuurisuutta, Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa ostamme kolmen euron kuulakärkikyniä, koska budjettia sattuu olemaan jäljellä. Esimerkkejä tulee vastaan jatkuvasti, ja poliittisen vaikuttamisen kautta ne myös näkee tavallista lähempää. Usko järjestelmään murenee.

Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että verojen kiertämisestä ja välttelystä tulee jatkuvasti yleisesti hyväksyttävämpää. Poliisi juokseen viiden euron pizzojen perässä, mutta pääministerimme voi aivan ongelmitta piilottaa omistuksensa kapitalisaatiosopimuksen taakse.

Minä raportoin kiltisti ARA-hakemukseen viimeisenkin penninjyvän, mutta hallitus samaan aikaan jyrää läpi hallintarekisteriä sellaisella häikäilemättömyydellä, etten ole ennen nähnyt.

Rekisterihanke kaatui toistaiseksi – varmasti Perussuomalaisten ansioista – mutta on kuvaavaa, että tällaisen varakkaiden ihmisten omistuksien piilottamista helpottavaa hanketta edes ajetaan asiantuntijalausuntojen yksinomaisesta tyrmäyksestä huolimatta.

Se kertoo siitä, että yhteiskunnan eliitti ja heidän eturyhmänsä eivät enää edes välitä siitä, miltä heidän touhunsa näyttävät.

Kun he eivät välitä, miksi minä välittäisin?

Tietoisuus tuhlauksesta tekee ahneeksi

Kun julkisten varojen käyttö tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja yhä vahvemmin koen, että rikkaita koskettaa toinen todellisuus kuin meitä muita, sitä enemmän muutun myös itse järjestelmän hyväksikäyttäjäksi. Huomaan jatkuvasti itsessäni merkkejä, joita en huomioinut ennen. En kuvittele taaskaan olevani muita parempi tai huonompi, vaan uskon ihmisten kyynistyvän täysin samalla tavalla kuin minäkin.

Ilmoitin esimerkiksi lautamiestehtävissäni alkuun ansionmenetykseni todella konservatiivisesti. Nyt ilmoitan ne reilumman mukaan. Vältin ylimääräisten tuomioneuvottelujen syntymistä, koska niistä syntyi valtiolle kuluja. Nyt istun niitä mielelläni, koska saan niistä kokouspalkkiot.

Sillä miksi minä välittäisin? Istunnoissa istuu kuitenkin yhä useammin vastaajina neljäkin ulkomaalaista, jolla kullakin on oma tulkkinsa ja puolustajansa. Koko oikeusistunnon kulut nousevat kymmeniin tuhansiin ja kaikki menee veronmaksajien piikkiin. Kunnollista rangaistusta ei kuitenkaan voi antaa, ja lisää istuntoja tulee loputtomiin, koska unelma, ihmisoikeudet ja oikeusturva. Kaikki on hullua, älytöntä, eikä veronmaksajan lompakolle koeta mitään sääliä. Miksi siis minun pitäisi säästää omastani?

Samaan tapaan olin yritystoiminnassa verovähennysten kanssa varsin varovainen. Nyt olen paljon rohkeampi, ja käännän kaikki lailiset kivet. Kun suuret yritykset voivat viedä voittonsa veroparatiiseihin ja pääministerikin voi piilottaa omistuksiaan, miksi minun pitää olla niin pirun tarkka ja tunnollinen?

Kun en voi estää asioita tapahtumasta, niin miksi en sitten hyötyisi niistä? Tämä järjestelmä kyynistää minua jatkuvasti pahemmin. Kamalinta on, että se tekee muille aivan samalla tavalla.

Tunne oikeudenmukaisuudesta on ollut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan polttoaine. Jos tuo tunne katoaa, ihmiset maksavat veroja vain siksi, että on pakko. Jos tuo tunne katoaa, ihmiset yrittävät hyötyä yhteiskunnasta niin paljon, kuin mahdollista on. Propaganda ja tsemppihenki eivät auta, jos arkielämän kokemukset kertovat jotain aivan muuta, eivätkä päättäjät ole edes itse esimerkkinä.

Tämän tien päässä on hyvinvointiyhteiskuntamme loppu. Sillä tiellä ollaan jo pitkällä.

05.12.2015 0 ,