Miten valmistautua kärsimykseen?

Spur Ride alkaa tänään. Johonkin aikaan. Ja päättyy seuraavan kolmen vuorokauden kuluessa – johonkin aikaan. Mikä tällaisen kokeen tarkoitus on ja miten sellaiseen valmistaudutaan? Millaista ylipäätänsä on joutua ylittämään omia rajojaan?

Order of the Spur on Yhdysvaltain armeijan vanhimpia perinteitä ja ulottuu kauas, uuden valtion alkuvaiheisiin saakka. Kyse on nimenomaisesti kannuksien – Spurs – ansaitsemisesta. Wikipedia keksi tietää, että Suomessa sanonta ”ansaita kannuksensa” on saanut juurensa ritariajalta. Tämä voi pitää paikkansa, mutta vastaavanlaisia initiaatioriittejä on ollut lukuisissa muissakin sotajoukoissa, ja usein niihin on liittynyt nimenomaan kannuksien ansaitseminen.

Nyt minä sitten lähden koettelemaan itseäni ansaitakseni kannukseni – ja tietenkin stetsonin.

Mitä Spur ride on?

Tiedän itse kokeesta varsin vähän. Itseasiassa kaikki kandidaatit tietävät siitä melko vähän, sillä kokeen läpäisseillä ei ole tapana siitä liiemmin puhua. Nojaan muutamiin valokuviin, hajatarinoihin sekä yleisesti saatavilla olevaan tietoon: kolmen päivän kokeen aikana kandidaatit väsytetään äärirajoille, jonka jälkeen näiden selviämis-, johtajuus- ja toimintakykyä koetellaan.

Yksi ennakkotehtävä annettiin: vanha, kaatuneiden ratsumiesten viimeisestä määränpäästä kertova runo Fiddler’s Green tulisi opetella edestakaisin ja ylösalaisin. Olen pitänyt runosta nyt pari päivää intensiivikurssia ja se soljuu läpi tyydyttävästi. Itse runo on mielenkiintoinen: monissa armeijoissa on ollut tarinoita vastaavantyyppisestä sotilaiden viimeisestä lepopaikasta. Ajatuksena on usein ollut, että sotilaat eivät luonnollisestikaan pääse taivaaseen, mutta koska heidän elämänsä ja kuolemansa ovat niin raskaita, olisi väärin passittaa heitä helvettiinkään.

Näinpä heillä on paikka, jossa he voivat yhdessä ystävien kanssa viettää aikaa ja juopotella. Ratsuväelle se paikka on Fiddler’s Green.

Miten tällaiseen valmistaudutaan?

Kokelaille ei jaeta varusteita tai ruokaa, ainakaan oletettavasti. Jokaisen tulee siis itse osata varustaa itsensä niin, että selviää pitkästä ja jatkuvasta toiminnasta. Jo kotona valikoin taisteluliivin laukkuja, pakkailin ruokaa, lääkintätarvikkeita ja kaikkea sellaista, mitä kokemus on osoittanut tarpeelliseksi. Makuupussin päätin jättää pois, sillä en usko sen käytön mahdollisuuksiin. Jos pari tuntia huilia saakin, se menee hyvin sadetakissa puun alla.

Edelleen ränkläsin varusteita kasaan vielä eilen illalla ja suoritin nestetankkausta. Tuntuu olo ainakin vähän valmiimmalta.

Henkinen valmistautuminen on haastavampaa. Koepäiviksi on luvattu vesisadetta, enkä vihaa mitään niin paljon kuin märkänä pööpöilyä kylmissään usean vuorokauden ajan. Vettä kun ei pääse karkuun: sadevarusteilla voi suojautua muutamaksi tunniksi, mutta viimeinenkin varuste on litimärkä viimeistään vuorokauden jälkeen jatkuvassa vesisateessa. Kokemukseni on, että kastumista voi varustautumisella hidastaa, mutta ei estää. Märkänä oleminen vie hengen ja voimat – se lamauttaa.

Ja täällä Ljublanassa on satanut niin, että pelottaa.

Ihmettelin aikanaan varusmiehenä, miksi kummassa meitä piti ajaa niin usein niin kovasti loppuun: että miksi kärsimistä pitää harjoitella?

Olen vasta myöhemmissä reserviläistouhuissa ymmärtänyt koko kuvion tarkoituksen: kun on kerran työntänyt omia rajojaan vähän eteenpäin, tietää miten missäkin tilanteessa käyttäytyy ja toimii. Osaa ennakkoida. Tiedän jo nytkin, miten tulen toimimaan.

1. Vaihe – hupsua puuhastelua

Kaikki harjoitukset ja kokeet alkavat ”hupsulla puuhastelulla”. Tämä on siis sitä vaihetta, kun vielä naurattaa, on voimia ja varusteet ovat siistejä; siis siistejä kantaa, mutta myös siistejä olemukseltaan. Homman luonteesta riippuen tämä vaihe voi kestää vähemmän tai pidempään. Jos sataa, tämä on ohi minuuteissa.

2. Vaihe – tämä ei ole hauskaa

Seuraava vaihe on kaikista pahin ja siirtyminen siihen on ikävä. Kun ei ole enää hauskaa, koko touhun mielekkyyden kyseenalaistaa. Ei jaksaisi, ei huvittaisi. Siviilielämä on vielä niin läheisessä muistissa, että pahalta tuntuu.

Tämän vaiheen suurin ongelma on siinä, että se pahenee jatkuvasti. Unen puute, märkänä oleminen, nälkä ja fyysinen väsymys ottavat veronsa. Siirtyminen kolmanteen vaiheeseen on usein huomaamaton.

3. Vaihe – ihan sama, tehdään vain

Tähän vaiheeseen pyrin – ja kun tähän pääsen, olen henkisesti voittanut homman, eikä keskeytyksen ajatuksesta tarvitse enää huolehtia.

Kolmannessa vaiheessa siviilielämä on jo unohtunut. Oikeastaan on vähän unohtunut myös se, kuinka kauan olet jo ollut rasituksessa. Tähän kaikkeen on oikeastaan jo tottunut. Puhtaita vaatteita ei ole ollut päällä niin pitkään aikaan, ettet oikein edes muista, miltä ne tuntuvat.

Sitten homma vain tehdään loppuun.

Ja kaiken jälkeen suihku, puhtaat vaatteet ja sänky tuntuvat asioilta, joita osaa arvostaa. Siinä kai koko homman juju on: oppia arvostamaan asioita, jotka elämältä on saanut.