TANE hyökkää Ketoa vastaan

Muutospoliitikon tulee ennen kaikkea kestää epämukavuutta

Minun ja Mari Rantasen yhdessä raapustama, edellinen julkaisu käsitteli Tasa-arvoasian neuvottelukunta TANEa. Tuon kirjoituksen tarkoitus oli luonnollisesti lisätä ihmisten tietoisuutta siitä, minkälaisen keskustelukerhon ylläpitoon yhteisiä varoja käytetään. Kirjoituksemme huomattiin, ja olomme tehtiin epämukavaksi.

Kirjoittaessamme edellistä blogia tiedostimme hyvin, että julkinen avauksemme ei liiemmin paranna vaikutusmahdollisuuksiamme neuvottelukunnassa, mutta arvioimme nuo mahdollisuudet muutenkin niin olemattomiksi, että kyseisestä kerhosta ystäviä ei kannata hakea muutoinkaan. Ollaan liian CIS.

Poliitikon täytyy aina miettiä, miten voi maksimaalisella tavalla käyttää äänestäjiltään saamansa luottamuksen. Tässä tapauksessa arvioimme, että jos vaikuttaminen ei onnistu sisältä käsin, täytyy äänestäjät ainakin saada asioista tietoisiksi.

Kirjoituksemme saikin rutkasti huomiota. Se keräsi sitä myös neuvottelukunnan sisällä, sillä saimme viime viikolla neuvottelukunnan työvaliokunnassa liki kolme varttia läksytystä kirjoituksestamme. Asennoitumisesta kertoo paljon, että kumppanit eivät olleet vihaisia, vaan pettyneitä. Puoluesihteerillekin luvattiin valittaa, myös oikeustoimia väläytettiin.

Se on tietysti oma saavutuksensa, että pääsee valtiollisen toimielimen agendalle ihan ensimmäisten asioiden joukkoon. Kirjoituksemme osui mitä ilmeisemmin melko arkaan paikkaan, tai ainakaan neuvottelukunnassa ei ole oikein totuttu siihen, että joku pitää koko toimielintä yleisesti rahojen haaskauksena – koska eiväthän minkään toimielimen edustajat koskaan omaa toimielintään tarpeettomana pidä.

Ja siksi kaikki pyytävät aina vuodesta toiseen enemmän rahaa kuin edellisenä. Olen kyllä puhunut tästä aiemminkin; mihin lie tarvitsemme sosialisteja, kun porvarimmekin ovat tällaisia.

Tämä on helvetin epämukavaa

En käsittänyt politiikkaan lähtiessäni, että useimmiten politiikka on äärimmäisen epämiellyttävää – ei lainkaan mukavaa toimintaa. Puoluemme istuva puheenjohtaja totesi taannoin, että politiikon pitää ennen kaikkea kestää epämukavuutta. Jos poliitikko on muutospoliitikko, tätä nahkaa täytyy olla erityisen paljon.

Sain ihan samalla lailla sapiskaa, kun kaivoin esiin Helsingin Leijona Oy:n hämäryyksiä. Muistan elävästi sen aamun, kun puoluetoimistolta soiteltiin, että täällä joku tyyppi vaatii sinun hiljentämistäsi.

Ihminen pyrkii luonnostaan tulemaan juttuun ympärillään olevien kanssa, mutta jos on eri mieltä jotakuinkin kaikesta mahdollisesta mitä käsittelyyn vain tulee, tilanteesta on vaikea rakentaa tolkullista keskustelua. Esimerkiksi yrityksen hallituksessa on helppoa, kun kaikki kuitenkin haluavat nähdä menestyvän ja tuloksellisen yrityksen. Jos joku toivoisi yhtiön tekevän mahdollisimman paljon tappiota, voisi hallitustyöskentely olla aika hankalaa – ja ennen kaikkea epämukavaa.

Kun ihminen laitetaan tällaiseen, kovasti vastakkaisilla näkemyksillä kyllästettyyn ympäristöön, ihminen suuntautuu yleensä yhdellä kahdesta tavasta:

A) Alkaa mukautua toimielimeen ja hiljakseen myötäillä konsensusta.

B) Ahdistuu. Ja kun ahdistuu tarpeeksi, seuraa usein vaihtoehto A.

Ilmiö on varmasti samanlainen vaikkapa pasifisteilla, jotka laitetaan vastoin vakaumustaan asepalvelusta suorittamaan. Uskon, että Tony Halmeelle kävi niin, että tilanne B oli liian kova, eikä tilanne A tullut ikinä kyseeseen.

Olkoon tämä blogi nyt muistutus puoluekumppaneille, jotka pian käyvät kuntavaalitaistoon ja haluavat saada aikaan muutosta: on syytä varautua helvetinmoiseen epämukavuuteen. Järjestelmä torjuu muutosta ja jos jotakin kuluerää arvostelee turhaksi, kuluerästä hyötyvät käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä. Kivaa se ei ole, mutta kavereiden tuella pärjää kyllä.

Niin kuin vaikka Mari Rantasen. Mahtava friidu. Yhdessä tehdään kyllä vielä paljon hyvää.

06.02.2017 0