Jarmo Keto setelissä

Päättyikö naisten palkanmaksu lokakuuhun?

Eilen Suomessa vietettiin kansallista ”naisten palkkapäivää”. Siis päivää, johon laskennallisen ”naisen euron” mukaisesti naisten ansiot suhteessa miehiin päättyivät. En kuitenkaan voi silti lähettää palkanlaskentaamme tietoa, että tästäpä eteenpäin naisemme ovat sitten ilmaiseksi töissä. Naisen euro on paljon monimutkaisempi ilmiö, ja mikä silmiinpistävintä, se syntyy täysin samalla tavalla kuin ”miehen vuosi”.

STTK:n keksimä naisten palkkapäivä ei tietenkään tarkoita naisille yhtään ylimääräistä palkatonta työpäivää, vaan kyse on tutusta ilmiöstä: ns. naisen eurosta, ja päivällä halutaan näin Movemberin kynnyksellä kiinnittää huomiota naisten ja miesten tilastolliseen palkkaeroon.

Kun tulin valituksi TANEn miesjaoston puheenjohtajaksi, pidin tätä palkkaeroa ja sen perinpohjaisempaa selvittämistä yhtenä mielenkiintoisimmista asioista, johon tarttua. Olen tykännyt toivoa kokoustemme alkuun alustajia eri teemoista, ja elokuussa paikalle ehtivät Tilastokeskuksen virkamiehet sekä kriittistä näkökulmaa asiaan tuonut, ja aiheesta kirjan kirjoittanut Pauli Sumanen.

Tahdoin ottaa naisten eurosta nyt selvää.

Oikaisematon palkkaero

Tilasto, johon ajatus naisten palkkapäivästä perustuu, on Tilastokeskuksen palkkarakennetilasto, jossa on yksinkertaisesti lyöty kasaan kaikkien Suomen miesten ja naisten peruspalkat, palkanlisät, luontoisedut ja ylityökorvaukset. Näitä on sitten verrattu keskenään lärviä kohden. Tällä vertailutavalla on syntynyt naisille 17 % matalampi keskipalkka.

Mittaus on Eurostatin standardin mukainen, mutta sielläkin tätä mittaria kutsutaan nimellä ”unadjusted gender pay gap”. Siis oikaisematon sukupuolten palkkaero. Julkisessa keskustelussa tuota etuliitettä näkee harvemmin, STTK:n palkkapäiväkampanjoissa ei koskaan. Palkkaero on oikaisematon siksi, että se ei ota huomioon todellisuudessa työskenneltyjä työtunteja, ja miehet työskentelevät keskimäärin enemmän tehtävissä, joissa paiskitaan hommia kellon ympäri. Katsoessani tuntemieni yrittäjien ja maanviljelijöiden sukupuolijakaumaa, väite tuntuu tolkulliselta.

Sumasen näkemyksen mukaan näiden huomioiminen heittäisi palkkaeron jopa kokonaan ympäri.

Käytettyjen työtuntien vertailu on kuitenkin vaikeaa, sillä niitä ei pitävästi raportoida mihinkään. Vaikka sulkisimme työtunnit ulkopuolelle, palkkaero alkaa näyttää kuitenkin kummasti erilaiselta, kun mittausta tarkennetaan. Kun vertaillaan palkkoja saman ammattiluokan, ammattinimikkeen tai jopa toimipaikan sisällä, palkkaero kutistuu heti. Rajaus rajaukselta se pienenee, ja tippuupa se julkisella sektorilla saman toimipaikan sisällä jopa pyöreään nollaan saakka.

Palkkaero alkaa lähestyä nollaa, kun mittausta tarkennetaan.

Palkkaero alkaa lähestyä nollaa, kun mittausta tarkennetaan.

Mielestäni tarkkailutavan muuttaminen osoittaa, että ainakaan mitään housujen sisällön perusteella tippuvaa, automaattista mieslisää ei ole olemassakaan. Kun saman työpaikan sisällä tarkastellaan, palkat ovat hyvin samankaltaisia.

Kyse onkin siitä, että naiset ovat kokonaisuutena töissä niissä työpaikoissa, joissa maksetaan huonommin. Kun tämän asian tiedostaa, pohdinta palkkaerosta muuttuu kovin erilaiseksi. Mitään naisten palkkoja työpaikan sisällä polkevaa salaliittoa ei olekaan olemassa, vaan tilastojen mukaan Suomessa maksetaan samasta ja yhtä vaativasta työstä kaikille suurin piirtein sama palkka.

Mainion Tilastokeskuksen esityksen voit katsoa kokonaisuudessaan täältä.

Naisen euro ja miehen vuosi ovat saman kolikon kaksi eri puolta

Edellämainitun valossa pidän itse todistettuna, että mitään ”mieslisää” ei ole olemassakaan. Sen sijaan on prosentuaalinen, joko väestöä koskettava ero, jonka olemassaoloa tietenkään en yritä kiistää. Koska yksilönä lähtökohdat ovat samat, täytyy yhteiskunnassa, kultturissa ja rakenteissa olla jotakin joka saa naiset keskimäärin päätymään huonommille palkoille. Syytä onkin pohtia, kuinka vakavasta tasa-arvo -ongelmasta on kyse, ja mikä tuon eron saattaa aiheuttaa.

Joskus syynä voi oikeasti olla miesten seksistinen käytös naisia kohtaan. Toisaalta itse olen vähän sitä mieltä, että naiset osaavat olla kaikkein pahimpia juuri toisilleen: oman sukupuolen asemaan nimittäin vaikuttaa sekin, työnnetäänkö kaveria tämän työuralla eteenpäin vai keskitytäänkö hänestä puhumaan pahaa tupakkapaikalla. Lähihoitajat tietävät, mitä tarkoitan.

Yhtä kaikki, rakenteellisia esteitä varmasti on. Osa on tunnistettuja, osa tunnistamattomia. Osaa voi mitata tieteellisesti, ja osa perustuu vain havaintoihin – kuten tuo yllä esittämäni. Näistä rakenteista syntyy naisten euro, ja näihin rakenteisiin tasa-arvotyöllä pyritäänkin raivokkaasti vaikuttamaan.

Jos kuitenkin valitaan mittaustapa, jossa mitataan vain suuria keskiarvoja, sukupuolten eroja täytyy vertailla niin mukavilta kuin ikäviltäkin kanteilta. Eihän voi olla niin, että rakenteita rukattaisiin parantamaan naisten taloudellisia asemia, mutta miesten ongelmat jätettäisiin huomioimatta. Ja miehillä niitä ongelmia riittääkin: miehet ovat räikeästi yliedustettuina puhuttaessa melkein mistä tahansa yhteiskunnan heikko-osaisista. Asunnottomat, alkoholistit ja itsemurhan tehneet. Siellä, siellä se Väinö on.

Miehen vuosi on 11 kuukautta. Yhteiskunnassa on rakenteita, jotka saavat miehet ryyppäämään, elämään vaarallisemmin, masentumaan, syömään itsensä lihaviksi ja kuolemaan. Mikään laki ei miestä pakota näin toimimaan. Kuten ei myöskään mikään laki estä naista perustamasta uutta Supercelliä.

Yksilötasolla naisen ja miehen lähtökohdat ovat niin euron kuin vuodenkin kohdalla täysin identtiset. Ja kun mahdollisuudet ovat samat, en tiedä, onko kyse tasa-arvon ongelmasta ensinkään.

Jos ne nyt kuitenkin ongelmia ovatkin, jostain syystä STTK:n tsemppauspäivät, kaikki julkinen keskustelu, sekä sen mukanaan tuomat tasa-arvorahat, keskittyvät näistä vain yhteen ongelmaan:

Naisten euroon.

Kirjoittaja on Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaoston puheenjohtaja

01.11.2016 0