Punavihersokeus

Eilinen kaikki Jarmoa vastaan -tykitys EU-vaalipaneelissa sai minut mietteliääksi. En minä nyt niin änkyrä ole, enkä minä nyt kaikkea vastusta. Liiemmin en myöskään pidä itseäni kovin takapajuisena metsäänsulkeutujana. Miksi sitten olen aina uudestaan vänkäämässä vastaan asioista, joista olen periaatetasolla samaa mieltä? Päättelin, että kyseessä on punavihersokeus – ja siihen usein liittyvä EU-uskonto.

Kuten Toni Ahva lennokkaasti Rahvas-lehteen kynäili, olen tosiaankin siirrännäinen vihreistä perussuomalaisiin. Tai oikeastaan olen äänestänyt heitä – Toni vain lärpätystä välttelevänä showmiehenä veti johtopäätöksen konstailematta tappiin asti.

En minä kuitenkaan ole aatepohjaltani mihinkään muuttunut, vaikka olenkin tässä puolueessa.

Yhteistyö Euroopassa on mielestäni edelleen rauhan tae. Puhtaan ympäristön eteen täytyy tehdä joitakin uhrauksia. Kansainvälisyys on suomalaisten kaltaisen pienen kansan elinehto. Turkistarhauksen kaltainen elinkeino ei kuulu 2000-luvulla länsimaihin. Ihmisiä täytyy kohdella tasavertaisesti katsomatta heidän väriinsä tai sukupuoleensa.

Mutta minkä ihmeen takia minä siitä huolimatta päädyn paneelissa väittelemään vastakkain aivan kaikkien kanssa?

Ongelma 1: vain yksi totuus

Ympäristönsuojelua, tasa-arvoa tai vaikka EU:n yhdentymiskehitystä tulisi käsitellä kiihkottomasti. Niin, että asiassa on pöydällä useita faktoja erilaisista tulokulmista, eikä keskusteluun lähdetä valmiiksi yhdestä olettamasta. Siinä vaiheessa ollaan pahasti metsässä, kun vaikkapa tasa-arvo siirtyy tolkulla ymmärrettävästä asiasta raamatulliseksi opinkappaleeksi, jossa kaikki vastakkaiset argumentit suljetaan sivuun.

Otetaan vaikka miesten ja naisten välinen palkkatasa-arvo. On totta, että naiset ansaitsevat keskimäärin miehiä vähemmän. Vastaavasti on totta, että miehet paiskivat vakkariduunissa vuoden aikana keskimäärin 14 työpäivää enemmän kuin naiset. Työnarkkareita on molemmissa sukupuolissa, mutta keskimäärin niitä on ja on aina ollut enemmän miehissä. Vastaavasti tämä näkyy palkkapussissakin.

Kun viiletetään yhden opinkappaleen takana, eivät tällaiset loogiset päättelyketjut ole mahdollisia, koska ”tasa-arvo ei ole valmis!”. Ei se täysin olekaan, mutta asiaa pitää tarkastella useasta näkökulmasta.

Ongelma 2: ei vaihtoehtoja

Keskustelimme eilisessä paneelissa eurooppalaisesta Erasmus-oppilasvaihto -ohjelmasta. Huomautin, että tällaiset järjestelmät eivät välttämättä tarvitse Euroopan Unionia onnistuakseen. Kokoomuksen Petri Sarvamaa pillahti heti ääneen:

”Miten voit järjestää 28 Euroopan maan oppilasvaihdon ilman EU:ta?”

Juuri tässä on se ongelma. Petrin kaltaiset federalistit eivät näe, että hyviä asioita voitaisiin mitenkään edistää ilman EU:n kaltaista byrokratiahirviötä. Ikään kuin kansalaisjärjestöjen ja kaikkien muiden kansainvälisten yhteistyöjärjestöjen työ ja merkitys olisi EU:n myötä yksinkertaisesti kadonnut. Noinkohan vaikkapa Pohjola-Norden joutaisi romukoppaan, jos loputkin Pohjoismaat liittyisivät Unioniin?

Petri ei ole punavihreä, mutta federalisteilla on oman aatteensa kanssa kyllä kaikki punavihersokeuden oireet. Tietysti sen ymmärtääkin: kyllä toimittaja-parlamentaarikko varmaan katsoo maailmaa kokolailla erilaisesta perspektiivistä kuin vaikkapa minun naapurini, joka huokaili toissa-aamuna kerrostalon hississä olevaa oksennusta ja murehti, miksi kaikki on Suomessa niin kallista. Olisin voinut kysyä samaan syssyyn häneltä mielipidettä siihen, että MEP nauttii kahdeksan tonnin kuukausipalkkaa päivärahoineen samalla kun Suomessa rahoitetaan lastensairaalaa lipaskeräyksellä.

Ongelma 3: ei mietitä, tehdään

Kaikkein pahin ongelma punavihersokeudessa on järkälemäinen omien aatteiden ajaminen pysähtymättä hetkeäkään miettimään, mitä tehdyillä päätöksillä on vaikutusta. Olen ollut suorastaan raivoissaan vihreiden ympäristöministereille, joiden johdolla Suomessa on ajettu idealistista politiikkaa, joka on todellisuudessa johtanut hiilenpolton mittavaan kasvuun. Minun on kovin vaikea keksiä kivihiiltä surkeampaa energiamuotoa. Makselen jopa Helsingin Energialle ylimääräistä virtani hinnasta, ettei minun tarvitsisi sellaista ostaa.

En voi kuin surkutella vihreitä tästä ideologisesta hulluudesta.

Sama meininki jatkuu kaikkialla. Tuulivoimaan pumpataan verorahaa niin kuin huomisesta ei olisi huolta, mutta samaan aikaan energian hinta sen kuin jatkaa nousemistaan. Paljon energiaa käyttävä teollisuus karkaa maasta sellaisiin paikkoihin, jossa saastutuksen perään ei turhan paljon kysellä.

Vihervasemmisto perusteleekin EU:n yhteistä ja tiukkaa ilmastopolitiikkaa sillä, että saasteet eivät katso valtionrajoja. Olen heidän kanssaan täysin samaa mieltä: eivät katsokaan – ne tulevat Aasiasta kyllä meidän riesaksemme tavalla tai toisella.

Ongelma 4: uhrataan mitä vain

Suomen teollisuuden alasajo ja sitä seurannut työttömyysaalto hakee vertaistaan. Kreikassa on ajettu tuhansia leipäjonoihin, kadulla osoitetaan mieltä ja äärioikeisto yhä kerää kannatustaan. Tästä huolimatta EU vain yhä on menestystarina, kenenkään ei sallita poistua Eurosta eikä ympäristönsuojelussa paineta jarrua.

Puetaan minun vihreyteni vaikka näin:

Kuten jo sanoin, mielestäni turkistarhaus ei kuulu tälle vuosikymmenelle. En kuitenkaan sulkisi koko elinkeinoa Suomesta vielä. Ainakaan niin kauan, kun minulla ei ole mitään takuita siitä, etteikö sama teollisuus siirtyisi sellaiseen maahan, jossa eläinten hyvinvoinnista ei välitetä sitäkään vähää kuin täällä. Tarhaajat: en pidä teistä sen enempää kuin puhelinmyyjistäkään, mutta puolestani saatte toistaiseksi jatkaa – olosuhteiden pakosta.