Pyörävarkauden selviäminen on luottamuskysymys

Poliisit marssivat tänään Helsingin keskustassa mielenosoituksessa selvällä viestillä: meitä on liian vähän. Olen saanut nähdä virkavallan niukat resurssit käräjäoikeuden puolelta, mutta sitäkin tärkeämpää on uskottavuus. Se, että pieniäkin rikoksia tutkitaan.

On melkoisen harvinaista, että suomalaiset turvallisuusviranomaiset lähtevät marssille minkään asian puolesta. Ammattisotilaat nielivät ”puolustusvoimauudistuksen” ja sotilasvahvuuden leikkaamisen hammasta purren, vaikka olutkeskusteluissa muutamat väläyttelivät puolivakavissaan oikeaa aseellista kapinaa.

Kas, kun viranomaisten kenttäväki lähtee isolla äänellä kritisoimaan rakenne- ja säästöpäätöksiä, se on samalla epäluottamuslause omalle johdolle. Niin kuin puolustusvoimain Ari Puheloinen nyökytteli julkisuudessa kiltisti, seurasi perässä poliisin Mikko Paatero.

Ja toki nyökyttelivätkin. Siksihän he palleillaan istuvat.

Totuus on kuitenkin se, että poliiseja on Suomessa eurooppalaisella tasolla todella vähän. Vain 0,001 per kansalainen.

Vuosien tutkintajonotkin maksavat

Olen saanut nähdä poliisien niukat resurssit varsin konkreettisella tavalla käräjäoikeuden lautamiehenä. On aivan normaalia, että meille saapuvat jutut ovat jo valmiiksi pari vuotta vanhoja, koska ne ovat maanneet pitkään tutkintajonoissa. Ja kun ne saapuvat, joudutaan juttu usein ratkaisemaan puutteellisin tiedoin, sillä esitutkinta on tehty luokattoman huonosti.

Oikeudenkäynneissä tulee jatkuvasti ilmi silminnäkijöitä, joita olisi voinut kuulla. Asioita, jotka olisi ilman muuta pitänyt tutkia.

Mutta aivan älyttömäksi touhu menee talousrikoksien kohdalla. Niiden tutkiminen vie paljon aikaa ja resursseja, joten niitä tutkitaan hyvin hitaasti ja pallotellaan tutkijalta toiselle.

Tämä ei ole poikkeus vaan sääntö:

Useasti käsittelemme talousrikoksia, jotka ovat tapahtuneet vuosina 2006-2008. Marssitamme aitioon todistajia, jotka eivät muista kahdeksan vuoden takaisista asioista yhtään mitään. Perumme ja siirrämme istuntoja, koska ihmisiä on muuttanut pois maasta. Kuollutkin.

Ja kun oikeusprosessi on kestänyt niin kauan, maksamme kiltisti korvauksia. Samoja rahoja, jotka on säästetty leikkaamalla poliisien määrästä.

Pöllitty Jopo täytyy löytää!

Jonkun Don Hefen talousrikostutkintojen venyminen ei välttämättä sitä Konsta keittäjää hirveästi liippaa, mutta se liippaa, kun Jopo katoaa pihasta.

Nämä tapaukset yleensä kierrätetään pikatutkinnassa ja todetaan, että ”ei löydy syyllistä”.

Tietysti olisi paljon asioita, joita voitaisiin tutkia ja selvittää. Kuulla ihmisiä, ottaa näytteitä – ja tehdä muutoinkin sitä mitä poliisit tekevät. Jos se on järkevää, eikä se yksittäisen pyörävarkauden kohdalla aina ole.

Vaan jos poliisi järjestelmällisesti heivaa ”pikkujutut” mappiin Ö, haihtuu oikeustaju savuna ilmaan. On ensiarvoisen tärkeää, että poliisi voi käyttää resursseja myös niiden pienten, kaikkein vähäpätöisimpienkin rikosten tutkintaan.

Voi olla, että se tavallinen keskiluokkainen veronmaksaja joutuu rikoksen uhriksi kerran tai kaksi elämässään. Hän on ymmärtänyt rahojen lappaamisen kehitysmaihin, koska meillä on varaa auttaa. Hän on sietänyt YLE-verot ja muut, koska kyllähän palveluja tarvitaan.

Mutta sen yhden kerran kun hän tarvitsisi poliisia, verorahalle ei tarjotakaan vastinetta.

Kyttäys on asia erikseen

Tämä resurssiasia täytyy kuitenkin erottaa tyystin poliisin toimivaltuuksiin liittyvästä keskustelusta. Niiden kasvattamisen suhteen olen hyvinkin niheä. Emme voi mennä siihen suuntaan, että poliisien niukkaa määrää kompensoimaan antamalla jäljelläoleville lisää valtaa, automatisoimalla valvontaa ja lisäämällä kansalaisten kyttäystä. Ihminen tuo turvallisuutta, turvakamera turvattomuutta ja pelon ilmapiiriä.

Ja tässä mielenosoituksessa oli kyse nimenomaan ihmisistä. Teitä tosiaan on liian vähän.