Jarmo Keto EU-mielenosoituksessa

Raskaampaa kuin kuvittelin

Kampanjointia on jäljellä enää kolme päivää ja sunnuntaina kaikki hiljenevät odottamaan iltaa. Tiesin jo ennalta haukkaavani melkoisen palan ryhtyessäni tähän vaalikampanjaan, mutta en kyllä osannut arvatakaan, miten isosta urakasta olisi kyse.

Eduskuntaan pyrkiminen on projekti, jossa kukin valitsee oman osallistumisensa tason itse. Voi olla tekemättä yhtään mitään, tai sitten puuhastella niin paljon kun vain kello antaa myöten. Yhtä lailla voi itse valita, mitä tahtoo tehdä. On tiettyjä asioita, mitä on ollut aina ”tapana” tehdä – kuten oleskella vaaliteltalla, jakaa ihmisille kahvia ja väitellä vaalipaneeleissa. Sitten on uudempia asioita: somessa roikkumista, blogin kirjoittamista ja noinpoispäin.

Minä valitsin vaalistrategian, johon kuului esitteiden jakoa, tämä blogi, kampanjavideoita, aktiivinen kampanjatiimi, persoonallinen vaalisauna sekä niin paljon julkista puhumista, kun vain mahdollista.

Olen ynnäillyt nyt saldojani. Näyttää siltä, että tämän kampanjan aikana olen saanut kasaan:

  • 27 vaalipaneelia
  • 5 tiimitapaamista
  • 32 h teltalla oloa
  • 31 blogikirjoitusta
  • 16 h vaalisaunassa istumista
  • 800 luukutettua esitettä (tiimi hoiti loput 2000)
  • Lukemattomia pieniä tilaisuuksia ja erilaisia menoja YLE-videon kuvaamisesta mielenosoituksessa pidettävään palopuheeseen.

Kun nyt lasken kalenteriani taaksepäin, olen hämmästynyt. Oliko erilaisia paneelikeskusteluja todella noin monta? Ihanko todella olen viettänyt tänä vuonna tunteja useiden vuorokausien edestä pelkästään blogia kirjoittaen?

Luvut tuntuvat aika huikeilta.

Kun varsinaiseen vaalipäivään on enää neljä päivää, olen tuloksiin tyytyväinen. Viimeksi tänään huomasin, että sijoituin nuorisovaaleissa puolueemme kolmanneksi – tasaääniin Sampo Terhon kanssa ja ei-julkkiksista ensimmäiseksi.

Miten tämä vaikuttaa ehdokkaaseen?

Mittavien lukujen takana on se raadollisempi puoli: olen aika lopussa.

Tällainen kampanja ei olisi homma eikä mikään, jos ei tarvitsisi samaan aikaan yrittää hoitaa työasioita, johtaa Helsingin PS-Nuorten vaalityötä, istua PS-Nuorten hallituksessa ja toimia vielä ukkopiirin piirisihteerinä.

Päivät kestävät aamusta iltaan, liikunta ja syöminen ovat tippuneet todella huonoihin kannattimiin. Huulet ovat rohtuneet ja päivistä on tullut puuroa, joiden tehtäviä ammutaan alas rutinoituneesti yksi kerrallaan. Olen aina ajatellut, että kestän painetta keskimääräistä paremmin, mutta nyt on kyllä äijän rajaa taas työnnetty vähän pidemmälle.

Varmastikin rasittavinta on se, että mihinkään asiaan ei pääse paneutumaan kunnolla, vaan tekeminen on hirvittävän silppuista: työ-, vaali- ja järjestöasioiden välillä livutaan jatkuvasti edes ja takaisin. Samaan aikaan kaikesta tekemättömyydestä on huono omatunto: omien työntekijöiden luona tuntee olevansa jatkuvasti liian vähän läsnä ja monen enemmän tai vähemmän tärkeän asian edessä täytyy nostaa kädet pystyyn: olkoon nastat alla viikonloppuun sakonkin uhalla, jääköön tuo tilaisuus ilman Perussuomalaista edustajaa, pahoittakoon tuo työntekijä mielensä ohareistani.

Tietenkin tämä hullunmylly on aivan oma valinta valinta, ja aivan samanlaisia kommentteja olen kuullut muilta ehdokkailta niin omasta kuin muistakin puolueista. Moni varmaan jo ajattelee, ettei siitä äänimäärästä niin väliksi, kunhan pääsisi huilaamaan.

Paketti olisi varmaan luhistunut käsiin jo aikaa sitten ilman tyttöystävää, joka huolehtii levosta ja ruokailusta. Tai ilman työntekijöitä ja yhtiökumppaneita, jotka luontevasti joka tapaamisessa muistuttavat, että homma on täydellisesti hanskassa. Tai ilman vanhempia ja tiimiläisiä, jotka tasoittavat tietä sitä mukaa, kun sinne kuoppia tulee.

Isketään ukkoon vielä pari kuppia kahvia ja kiivetään perjantaina heittämään täydelle Sanomatalolle poliittinen stand up-esitys. Sitä sietää katsoa HS-TV:stä. Varmaan monta tuhatta muutakin katsoo.

Kohta tietää tehneensä. Me kaikki tiedämme.