Vyönkiristyksille on vaihtoehto: pekoni

Hallitus julkaisi eilen listan ensimmäisistä esityksistä ”kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi”. Turha niitä on muuksi pukea: palkanalennuksia ne ovat. Miksi näin tehdään ja mikä voisi olla vaihtoehto?

Suomen vienti ei vedä. Vaihtotase on miinuksella jo neljättä vuotta peräjälkeen. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä, että maasta virtaa rahaa pois. Tämä ei itsessään olisi vielä katastrofaalista, jos bisnes kulkisi kotimaassa ja julkinen sektori tekisi ylijäämää. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan kotimaan talouden odotetaan taantuvan vielä ainakin pari vuotta.

Jo minun AMK-tason kansantaloustieteeni kertoo, että tuo yhdistelmä on myrkyllinen. Vienti on saatava vetämään. Se voidaan tehdä joko;

a) tekemällä parempia tuotteita ja palveluita kuin muut
b) myymällä ne taitavammin kuin muut
c) myymällä ne halvemmalla kuin muut.

Sipilän hallituksen keinot puuttua kahteen ensimmäiseen ovat rajalliset, ja siksi nyt on tartuttu viimeiseen. Palkkoja halutaan laskea, että tuotteet ja palvelut näyttäisivät ulkomaalaisille ostajille edullisemmilta.

Toimenpidettä kutsutaan sisäiseksi devalvaatioksi. Se on erittäin kivulias ja vaikea tie, joka puree kotimaiseen ostovoimaan eikä välttämättä edes onnistu. Tiedämme, että palkankorotukset siirtyvät aina hintoihin, mutta palkanalennukset välttämättä eivät. Voipa käydä niinkin, että vahva yleinen vastustus kaataa koko hankkeen.

Ei tämä ole ensimmäinen kerta, jolloin Suomen viennillä on vaikeuksia saada itseään kaupaksi, mutta historiallisesti viennin hintakilpailukykyongelmat on ratkaisu vaikuttamalla oman valuutan ulkoiseen arvoon, eli devalvoimalla – siis ulkoisella devalvaatiolla. Tämä temppu ei kuitenkaan enää onnistu, sillä Suomessa käytetään yhteisvaluutta euroa, jonka ulkoiseen arvoon Suomella ei ole mitään sananvaltaa.

Ulkoisessa devalvaatiossa on toki omat ongelmansa, mutta niitä tottavie on myös sisäisessä versiossa – siis palkkojen alentamisessa. Sisäisen devalvaation vastustajien tulisi olla johdonmukaisia: jos vastustaa palkanalennuksia, pitäisi samalla ymmärtää vaatia paluuta kansalliseen valuuttaan. Muu on älyllistä epärehellisyyttä – tai ihan vain rehtiä valehtelua.

Tämä on asia, jota nobel-palkitut tieteilijät toistavat meille asiaa jatkuvasti, mutta jota me emme ota kuuleviin korviimme. Jostain kumman syystä euroon tahdotaan uskoa, vaikka kaikki merkit huutavat vastaan. Odotan mielenkiinnolla, tahdotaanko siihen uskoa vielä silloinkin, kun seuraava kierros sisäistä devalvaatiota ja palkanalennuksia iskee eetteriin. Kauanko euroa pidetään ikuisena ja peruuttamattomana?

Minulle tämä on puhdasta järkipolitiikkaa, ei mitään markka-nostalgiaa. Uusi valuutta voidaan puolestani nimetä vaikka pekoniksi.

Ottaisin kahvin. Kaksi pekonia, kiitos.

09.09.2015 0 ,