Jarmo Keto Wienissä

Whistleblower-sanalle ei ole suomennusta

Edellisen, Helsingin Leijonaa käsittelevän kirjoituksen julkaisu oli melkoisen työn takana. Vielä viimeisenä yönäkin kävin melkoista painia siitä, minkälaisen suunnan siihen otan. Epäkohtien paljastaminen on Suomessa yllättävän kuumottavaa touhua. Vallanpitäjien narauttamisen kulttuuri puuttuu.

Helsingin Leijonan epäkohtia ja heikkoa hallintoa käsittelevä kirjoitukseni sai alkunsa jo jonkin aikaa sitten joulukuussa. Selvästi päihtynyt henkilö soitti minulle iltamyöhällä ja alkoi meuhkata aiemmin mainituista henkilöistä, jonkun panimoravintolan rahoituksesta ja yhdestä sun toisestakin asiasta.

Jussi Halla-aho sanoi minulle taannoin, että kansanedustajiin otetaan yhteyttä jatkuvasti mitä kummallisemmalla asialla. Kerran sähköpostilla tiedusteltiin jopa, paljonko kello on. Asiallisten yhteydenottojen perkaaminen häiriköiden ja ihan oikeiden sekopäidenkin joukosta on oma haasteensa.

Näin minäkin rankkasin ensimmäisen yhteydenoton melko matalalle. Näitä yhteydenottoja tuli kuitenkin lisää ja ihmiset tarjosivat apuaan asioiden selvittelyyn. Niitä lankoja sitten seurasin ja jossain välissä oli selvää, että tavalla tai toisella tulen tuomaan asiat julkisuuteen. Tuloksen voi lukea edellisestä kirjoituksestani.

Mutta miten kirjoituksesta tuli juuri tuollainen?

Valitse tulokulma: hyökkää henkilöön

Ensimmäinen asia oli valita kirjoitukselle tulokulma. Leijonasta tuntui löytyvän niin paljon epäselvää, ettei oikean suunnan valitseminen ollut lainkaan helppoa. Yrittäjien pettymys kohdistui kovin moneen asiaan ja vastapuolellakin oli tietysti oma näkemyksensä asioista.

Lähdin lopulta siitä, että teen kirjoituksen puhtaasti yrittäjien näkökulmasta. Virkamiehillä ja poliitikoilla on kuitenkin keinonsa saada äänensä kuuluviin – poljettua ja hiljaisia ovat nimenomaisesti yrittäjät.

Toinen päätös oli hankalampi: Leijona henkilöityi paljon mainittuun Riikkaan, jonka historiasta löytyi paljon muutakin hämärää. Henkilöön käyminen on Suomessa kuitenkin vaarallista. Kaikki muistavat STT-oikeudenkäynnit, jossa puolitoista vuotta väännettiin ensin kunnianloukkauksista ja sitten valehtelusta oikeudessa.

Henkilöön käyminen on siis erinomaisen vaarallista, sillä esimerkiksi kunnianloukkaustilanteessa voidaan vääntää pitkään siitä, pitävätkö väitteet paikkansa vai eivät. Varakas Riikka ja hänen lähipiirinsä voisivat pelkästään rajattomalla lakimiesarmeijallaan vetää minut taisteluun, johon minulla ei ole varaa.

Viimeiset 24 h

Asetin itselleni tarkoituksella edeltävällä kirjoituksellani pakkopaikan: koska olen luvannut asiat julkaista, minun täytyy se tehdä. Viimeiset 24 h ennen julkaisua olivat intensiivisiä ja kuumottavia. Puhelimeni soi paljon ja epäsuoraa uhkailua oli ilmassa. Tosin osasin tätä toki odottaakin.

Kirjoitin kirjoitusta useita kertoja uudelleen. Piirin puheenjohtaja Nuutti Hyttinen tarjosi auttavaa kättään ja laati yön tunteina siitä kokonaan toisenlaisen version. Version, jolla ei varmasti olisi päätynyt käräjille, mutta jossa myöskin terä oli tylsempi. Apua riitti monesta suunnasta.

Olin todella hermostunut. Viimeisenä yönä en nukkunut paljonkaan.

Lopulta päädyin ratkaisuun, jossa kerron tarinan kaunistelematta, mutta muutan henkilöiden nimet tai jätän ne paljastamatta. Hallinnon tarkastuksessa ne kyllä selviävät, eikä tuntemattoman henkilön oikean nimen lausuminen varsinaisesti anna kirjoitukselle mitään lisäarvoa.

Varmistin vielä viimeisenä päivänä avain-informanttini ja kinusin kirjallisen vakuutuksen siitä, että istuvat tarvittaessa käräjillä todistaja-aitiossa.

Lopputulos on nyt julki. Tyystin turha se ei ollut: ainakin yhden tiedotusvälineen tiedän jo seuraavan yhtä uutta lankaa. Koko kuvio taitaa selvitä vasta pitkän ajan päästä, mutta pallo on nyt liikkeellä.

Paljastaminen on vaikeaa!

Leijona-paljastusten tekemisessä oli hämmentävää huomata, miten vaikeaa hallinnon epäkohtia on tuoda esiin. Pidän itseäni tällaisten asioiden kanssa melkoisen paksunahkaiseksi, mutta minäkin tunsin asiassa hurjaa kuumotusta. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa se on ihmisille, joita ei ole vielä pyöritetty tarpeeksi monessa sotkussa tai jotka ylipäätänsä ovat huolissaan tulevaisuudestaan.

Reaktiot oikeasti pelottavat. Samoin pelottaa, josko jonkin asian onkin ymmärretty väärin, ja julkisuuteen tulee syydettyä ihan sontaa.

Minusta meidän ei pitäisi pelätä.

Englannin kieleen on vakiintunut termi ”whistleblower” – vapaasti käännettynä pilliinviheltäjä. Tämä termi tarkoittaa henkilöä, joka paljastaa tai tuo esiin hallinnosta epäkohtia. Tällaiset henkilöt ovat yleensä valtaapitävien silmätikkuina, mutta hallinnon läpinäkyvyyden kannalta äärimmäisen tärkeitä. Tietyissä maissa tällaisille henkilöille on varattu lainsäädännössä erillinen suoja, sillä hallinnon kosto on usein julma.

Tämän vuosikymmenen tunnetuin whistleblower on varmastikin Edward Snowden, jonka esimerkki osoittaa kaksi asiaa: Tietyissä tilanteissa hallinnon väärinkäytökset paljastuvat vain heidän kauttaan – mutta yleensä heidän kohtalonsa ei ole kovin ruusuinen. Hallinnon kosto todellakin oli hänen kohdallaan julma.

On melko kuvaavaa, että suomen kieleen ei ole vakiintunut mitään käännöstä tälle sanalle. Heitä me tarvitsisimme.

14.02.2015 0